Kirjastotyössä yksi mukavimpia puolia on se, että saa hyvän tuntuman Suomessa julkaistaviin uusiin kirjoihin. Paitsi että saa ideoita siitä, mitä voisi itse lukea, osaa ehkä pikkuhiljaa suositella luettavaa tutuille ja kenties ostaa lahjakirjoja hieman vaivattomammin. Itselläni on tällä hetkellä luettavana Tommy Wieringan kirjoittama Joe Speedboat (Avain 2008). Tänään bongasin Markus Zusakin kirjoittaman kirjan Kirjavaras (Otava 2008), joka myös vaikutti mielenkiintoiselta.

Jos olisin ostamassa lahjaa sopivan ikäiselle lapselle, voisin ostaa Sven Nordqvistin suuren ja kauniin kuvakirjan Hurja hassu siskoni (Tammi 2008) tai Marc Moutavantin kirjan Mokon matka maailman ympäri (Tammi 2008).

Nuorelle fantasian ystävälle (tai sellaiseksi houkuteltavalle) voisin vaikkapa ostaa Melissa Marrin modernin keijutarinan Ilki ihana (WSOY 2008).

Loppukevennyksenä kerrottakoon, että paatuneintakin kirjastonhoitajaa rupeaa hymyilyttämään, kun törmää perjantai-iltapäivänä kirjaan nimeltä Kakka (kirjoittaja: Nicola Davies, kustantaja: Otava 2008), joka kertoo tosiaankin kakasta. Näytti aika asialliselta lasten tietokirjalta, joka varmaan löytää yleisönsä, lapset kun ovat avoimen kiinnostuneita elämän kaikista puolista.

Pari viikkoa sitten palvelin kirjastossa asiakasta ja siinä samalla kerroin, että seuraavalla viikolla meillä onkin sitten poikkeuksellisen lyhyet aukioloajat ja ojensin pääsiäisaukioloajoista tarkemmin kertovan lapun asiakkaalle. Hänen kommenttinsa muutaman tunnin pituiseen aukioloaikaan tyrmistytti minut ja vieressä istuneen kollegan: “Eikö teitä turhauta tulla töihin vain muutaman tunnin takia?” Kollegani toipui shokista nopeammin kuin minä, ja tajusi vastata, että kyllä täällä muutakin tehdään kuin päivystetään asiakaspalvelutiskillä.

En usko, että tämän blogin lukijoista kukaan ajattelee, että kirjastotyö on vain asiakaspalvelutiskin takana istumista. Itseäni pöyristytti, että vielä kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka ilmeisesti ajattelevat niin. Mietimme myöhemmin kahvipöydässä tuon saman kollegan kanssa tätä. Meidänkin kirjastossamme on töissä noin kymmenkertainen määrä ihmisiä siihen verrattuna, mitä asiakaspalvelutiskissä yleensä kerrallaan istuu. Mitä ne asiakkaat kuvittelevat, että muut työntekijät tekevät sillä välin? Entä sellaisina (harvoina) arkipäivinä, kun kirjasto on kokonaan kiinni? No eivät ainakaan pyörittele peukaloitaan ja tuijota kelloa odottaen kärsimättöminä omaa asiakaspalveluvuoroaan.

Kirjaston työntekijöiden työpäivät ovat yleensä ihan yhtä pitkiä kuin muillakin kokopäivätyötä tekevillä. Tekemistä kyllä riittää sen asiakaspalvelun lisäksikin. Kirjat pitää hankkia, luetteloida ja muutenkin saattaa lainauskuntoon. Laskut pitää maksaa, e-lehdet saattaa asiakkaiden käyttöön. Kirjaston opetuksia pitää suunnitella ja opetustunnit pitää. Kaukopalvelun lisäksi nykyistä kirjastoani työllistävät myös asiakkaille tarjottavat maksulliset aineistopalvelut sekä laajat maksulliset tiedonhaut. Painettujakin lehtiä tieteelliseen kirjastoon tulee paljon ja niistäkin pitää jonkun pitää kirjaa.

Ei se kirjasto siellä omin voimin ole olemassa: yksikään kirja ei itsekseen ilmesty hyllyyn tai e-lehti asiakkaan kotikoneelle. Kaiken eteen tehdään töitä. Valitettavasti suuri osa tästä työstä tehdään asiakkailta näkymättömissä, joten siksi kai asiakkaat kuvittelevat, että jos kirjasto on kiinni, se tarkoittaa sitä, että kirjaston henkilökunta voi karata aiemmin kotiin. Ikävä kyllä se ei mene ihan niin, vaan ne työt ja työtunnit on tehtävä kirjaston lyhyistä aukioloajoista huolimatta.

Tästä aiheesta on jo aiemmin kirjoittanut Jenni, mutta näemmä viesti ei vielä ole kaikille kirjastojen asiakkaille välittynyt. Varmasti monien muidenkin ammattien edustajilla on samaa ongelmaa: kuvitellaan, että töitä tehdään vain silloin, kun ulkopuoliset näkevät.

Anonyymi oli jättänyt kommenttilaatikkoomme meille hienon linkin. Järvenpään kirjastotädit olivat tempaisseet kaupunginkirjastonsa 75-vuotisjuhlan kunniaksi ja tehneet hienon musiikkivideon nutturapäisten kirjastotätien todellisesta elämästä. Kannattaa myös lukea taustatarina samalta sivulta; punainen tukka muuttuu harmaaksi ja ikää tulee lisää, kun ihminen siirtyy kirjaston tiskin taakse. ;)

Kiitos linkistä anonyymille.

Kirjaston toiminta on asiakkaille tärkeää. Sen huomaa viimeistään silloin, kun palveluja muutetaan. Rutina alkaa, kun asiat eivät ole niin kuin ennen. Tällä hetkellä Tampereella risoo se, kun Tampereen yliopiston kirjasto suljetaan kesällä kahdeksi kuukaudeksi. Yhtäkkiä löytyy valtava joukko graduntekijöitä, jotka tarvitsevat kirjoja koko kesän, eivätkä tule toimeen ilman.

Ongelma on vain se, että sulkeminen on välttämätöntä, koska kirjasto muuttaa ja joku suunnilleen miljoona kirjaa pitää saada paikasta toiseen, mieluiten siten, että niitä ei tarvitse järjestellä kokonaan uudestaan uuteen taloon. Laadukkaiden kirjastopalveluiden (tai ylipäätään minkään palvelun) tarjoaminen asiakkaille on jokseenkin mahdotonta muuton aikaan.

Kirjaston kriittisin aineisto, tiuhaan käytetty kurssikirjakokoelma, on onneksi käytettävissä lähes koko kesän - se kokoelma muutetaan kai noin kahdessa päivässä. Huomattavasti harvempaan käytetty yleiskokoelma onkin sitten eri asia. Ymmärrän käyttäjien harmin, mutta tässä tapauksessa prioriteetin saa kirjaston muuttaminen uusiin tiloihin; sääliksi kävisi työntekijöitä, jos asiakkaille pitäisi metsästää kirjoja pakkauslaatikoista ja kahdesta eri kirjastosta muuton aikana.

Ihmisellä on kai joskus oikeus olla katkera. Minä aion olla sitä nyt, joten jokainen, joka tahtoo huolettomin mielin jatkaa mukavasti alkanutta päiväänsä, lopettakoon lukemisen tähän. Hyvää päivänjatkoa!

Istun lainaustiskissä ja palelen. Koska ulkona on reilusti pakkasta, salissakin on lämpöä vain 17 astetta. Joka kolmas asiakas valittaa lämpimikseen, mutta koska lainasin hartiahuivini ensimmäiselle valittajalle, muut saavat tyytyä sinertävään pahoitteluhymyyn. Kiinteistöosasto on tietoinen ongelmasta, muttei osaa sanoa, koska se ratkeaa. Kevääseen mennessä, viimeistään. Ainoana mahdollisena ratkaisuna näyttäytyy perinteinen kirjarovio.

Miten tässä näin kävi? Seitsemän vuoden korkeakouluopintojen jälkeen löydän itseni hytisemästä aamuvuoron alimmaisena asiakaspalvelijana, vaikka muodollinen pätevyyteni riittäisi aina johtajan pallille. Minua on huijattu. Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa: koko elämäni ajan minulle on vakuuteltu, että kouluttautuminen kannattaa, mutta syksyllä ymmärsin, että se on valetta.

Olen ylikouluttanut itseni pätkätyöloukkuun: alempia virkoja/toimia en enää saa, koska työnantajat eivät usko minun pysyvän paikassa, ylempiin minulla taas ei ole mahdollisuuksia, koska työkokemukseni on niin vähäistä ja sirpaleista. Koska sijaisuudet ja määräaikaisuudet ovat ainoat vaihtoehtoni, näyttää työhistoriani jatkuvasti levottomammalta, ja siten mahdollisuudet virkaan heikommilta.

Asiaa ei ainakaan auta se, että olen nuori nainen, ja siis pohjimmiltani arvaamaton ja vastuuton. Nuoret miehet rynnistävät avoimiin virkoihin armeijassa hankitun esimieskokemuksen voimin ja vailla äitiyslomariskiä. Lisäksi noiden poikasten atk-kykyjen uskotaan pelastavan kirjaston uskottavuus elektronisten palvelujen pioneerina, onhan tekninen kyvykkyys miehillä yhtä myötäsyntyistä kuin naisilla viehtymys kirjojen muovittamiseen ja muuhun näpertelyyn.

Lämpömittarin lukema on noussut yhdeksääntoista. Älkää tulko väittämään, ettei tällaisesta valittamisesta ole hyötyä. Olen elävä kiukkulämpögeneraattori.

Kirjoitin ikiomaan Jemory-blogiini jutun kirjastontätien seksikkyydestä. Käytin julkaisupaikkana yksityistä blogia juuri siksi, että työelämässä ja työstä puhuessa pyrin olemaan tinkimättömän pro. Kavereille ja kirjastoväelle saatan täditellä itseäni, mutta kaikille muille olemme informaatioalan ammattilaisia.

Olisi kauhean hauskaa kuulla, millaisia käsityksiä ja kokemuksia ihmisillä on kirjaston väestä. Ja tietenkin olisi myös kiinnostavaa kuulla toivomuksia ja ehdotuksia. Oman kokemukseni mukaan suurin osa ammattilaisista ovat hurjan dynaamisia ja seuraavat tarkkaan informaatioalan kehitystä ja trendejä laadusta tinkimättä. Toisaalta minulla on asiakkaana myös toisenlaisia kokemuksia…

Avautukaa kommenttiosastolle tai tarjotkaa juttuja! Puretaan stereotypia ja “kuopataan vihdoin Marian” (ilmaus, jota amerikkalaiset ilmeisesti käyttävät, kun puhuvat kirjastontäti stereotypian purkamisesta).

Kunnanhallituksen käsiteltävien asioiden lista, kolmas kohta: “opetus ja kulttuuritoimen yksikköhinnat vuodelle 2006.” Lainaus:

Vuoteen 2005 verrattuna on [. . . ] kirjaston yksikköhintaa nostettu 13,4%

Loogisesti ajateltuna se tarkoittaa sitä, että meillä on hurjasti enemmän rahaa ja voimme rakentaa kirjastoon langattoman verkon ja saada yhden ihmisenpuolikkaan lisää ja tehdä hakeutuvaa kirjastotyötä.

Oikeasti se tarkoittaa sitä, että raha tulee kunnan taloustoimiston tilille könttänä ja hupsahtaa kaikkialle muualle, kuin kirjastoon ja me sinnittelemme edelleen samalla määrärahalla, kuin viimeiset kymmenen vuotta. Emmekä tee 300 000 euron alijäämää, kuten eräskin nimeltä mainitsematon sektori, jota en enää tervehdi osuuskaupalla.

Tervetuloa kivikauteen. Pahoittelen: täällä luolassa on vähän hämärää.

Eräs finalisteista Vuoden asiakas 2005 -kilpailussa:

Kirjaston sisätyöpäivä. Putiikki on suljettu henkilökunnan tehdessä välttämättömiä taustatöitään tai istuessa palavereissa. Kirjastossa on paikalla vain yksi työntekijä. Hän puhuu puhelimessa, selittäen oman talon väkeen kuuluvalle asiantuntijalle kuinka tämä saa käyttöönsä elektronisen lehtiartikkelin. Puhelimitse aika pikkutarkka homma [”…nyt sulla pitäisi olla siinä oikealla sellainen linkkirivi? Klikkaapa sitä kolmanneksi ylintä, jossa lukee check content…”]

Silmäkulmastaan työntekijä huomaa, että päivystystiskin eteen on ilmestynyt naisihminen. Keski-ikäinen, päällysvaatteissaan, posket sillä tavalla punoittaen, että ulkoa ollaan juuri tulossa. Ennen kaikkea ventovieras, ei talonväkeä. Työntekijä nyökkää naiselle ystävällisesti, mutta jatkaa puheluaan. Asiantuntijalla on kysymyksiä toisestakin tietokannasta.

Edelleen silmäkulmastaan työntekijä panee merkillle kuinka naisihminen alkaa liikehtiä levottomasti. Ilmehtii sen näköisenä, että toivoisi jo palvelua. Ilmeisen kärsimätöntä tyyppiä. Puhelu asiantuntijan kanssa kuitenkin jatkuu.

Yhtäkkiä nainen avaa sanaisen arkkunsa ja huutaa: “Annatko sinä muka puhelimitse atk-tukea? Mahtaako oikein kuulua sun toimenkuvaan?”

Työntekijä takeltelee langan päässä säikähdyksestä sydänhalvauksen saaneelle asiantuntijalle anteeksipyynnön välikohtauksesta, vastaa vielä muutamiin tämän esittämiin kysymyksiin ja laskee lopulta luurin. Kääntyy naisen puoleen ja kysyy jokseenkin jäätävästi: “Ja kuinka voinkaan auttaa teitä?”

Nainen katselee ympärillään levittäytyviä hyllyrivejä ja lehtitelineitä ja kysyy sitten: “Onko tämä olevinaan joku kirjasto?”

Eikö se vähän kirjastolta näytä? Sitä paitsi se lukee kyllä ulko-ovessakin. Niin kuin sekin, että putiikki on perjantaisin suljettu.

Torstai:

8.00 Kirjaston lehtienlukusali on jo avattu, kun pölähdän aamuvuoroon. Virkailijat ovat tulleet töihin vähän aikaisemmin: toinen on avannut kirjastojärjestelmän ja ottaa auton ja pääkirjaston lainaustilastot, sekä tulostaa varausten saapumisilmoitukset ja huomautuskirjeet. Toinen on käsitellyt saapuneen postin. Hän vie uudet sanoma- ja aikakausilehdet aamuvirkuille lehtienlukusaliin ja siirtää vanhat numerot lehtikaappeihin. Sählään yleensä kaikissa aamutoimissa itsekin mukana, mutta vaikka tänään tulenkin ajoissa töihin, olen käytännössä himpun myöhässä. Muut aloittavat hyllyttämään edellisen päivän palautuksia ja minä hiippailen kopperooni.

Tarkistan eemelin ja kertyneen etanapostin. Hyväksyn ja sähköisesti allekirjoitan joukon laskuja ja selaan kuvastot, joita tulee kaikeen maailman kustantamoilta huikeat määrät. Saan ensimmäisen lahjuksen: avaimenperän henkisiin juttuihin erikoistuneelta kustannukselta, ja pohdin 20 sekuntia, onko moraalisesti oikein käyttää sitä. Kolme koulua on ilmoittautunut mukaan kirjavinkkauskilpailuun, lopuille lähetän helläsävyisen uhkauskirjeen, joka alkaa sanoin: “Osa-aikainen päätonttu lähestyy teitä muistutuskijeellä…” Joskus epävirallinen lähestymistapa on tehokkaampi, toisinaan otan titaanilaatikosta hiilikuituisen jargon-aseen ja annan palaa.

9.30 Kaikki kokoontuvat aamukahville. Käymme läpi ajankohtaiset työasiat.

10.00 Luen läpi kirjastostamme tehdyn lehtijutun ja teen siihen muutaman kosmeettisen muutosehdotuksen. Orastavan tiedotustrategiamme mukaan pyrimme näkymään säännöllisesti paikallismediassa. T.s. tyrkytämme itseämme jatkuvasti lehtiin. Yhteistyö on käynnistynyt hyvin ja olen saanut keploteltua tiedotusvapauden & vastuun itselleni.

10.55 Hyppään bussiin ja lähden kaupunkiin. Kalustomäärärahoja on vielä jäljellä ja tarkoitukseni on koeistua työtuoleja ja pyytää niistä tarjoukset. Luukulla on kuitenkin lappu, pahus! Joudun hoitamaan tarjoukspyynnöt puhelimitse. Ehdin kuitenkin hakemaan kirjakaupasta puuttuvan niteen. Jouluruuhka on melkoinen, mutta myyjät jaksavat vielä hymyillä. Illalla saattaa hymy jo hyytyä.

13.30 Alkaa seutuyhteistyökokous maakuntakirjastossa. Käymme läpi ajankohtaiset asiat, henkilöstömuutokset ja yhteistyökuviot. Suunnittelemme seutulainauksen aloittamista ja maakuntakirjaston seututuyhteistyänainen on koonnut tulosksista yhteenvedon. Seutulainaus tarkoittaa käytännössä sitä, että seutuyhteistyön piirissä olevien kirjastojen asiakkaat voivat lainata ja palauttaa minkä tahansa kirjaston kirjoja mihin tahansa kirjastoon - pientä korvausta vastaan.

Keskustelemme kirjavinkkauskilpailun palkintojenjaosta. Kaikken mielestä lasten työt ovat lutumutusia. Mietimme, voiko lutumutuisuuden perusteella jakaa palkintoja ja päädymme ideoimaan poliittisesti korrektimpia palkitsemiskriteerejä.

16.45 Hyppään viimein bussiin, huikkaan kokouskuulumiset työpaikalle ja merkkaan tunnin ylitöitä.

Perhantai

11.30 Syöksähdän työpaikalle nipin napin ajoissa, heitän kamat henkilökunnan huoneeseen ja aloitan seutukokouksen purkamisen. Keskustelemme seutulainauksen käytännön seikoista ja ajakohtaisuuksista. Sitten soittorumban. Ensin on selvitettävä mistä kirjasto saa tilata kalusteita, ja jos ei halua tilata sieltä, niin miten käytännössä kilpailutamme.

Etsin kolmen toimistokalusteita toimittavan yrityksen kuvapankit ja valitsen tiskin työtuoleja. Tekisi mieli sanoa, että loppupäivän kilpailutan, koska kuvastojen selailu ja erilaisten vaihtoehtojen pähkäily on työlästä. Kaasujousi — ilman muuta. Entäs free float -keinumekanismi, martindale kestävyyskokeiden tulokset ja istuinsyvyyden säätö? Millaiset käsinojat? Kovat vai kimmoisat pyörät? Mikä noin tuhannesta värivaihtoehdosta on pirteänrauhallinen, räväkänhillitty ja sopii virkailijan silmienväriin?

Välillä sukkuloin sähköpostiin tilaamaan kirjastoon Voima -lehtiä jaettavaksi ja vastaan tietenkin puhelimeen.

Iltavuorolainen ehtii olla tiskissäkin. Ilta on hiljainen, joten tutustun uutuuskirjoihin.

Loppuillasta teen pienen saatekirjeen toiselle kirjastonhoitajalle, joka tilaa kilpailutetut tuotteet ensi viikolla. Siivoan pöydän ja kokoan viikon postit siistiin pinoon.

Tähän kun lisätään napakka annos tiedonhakua, kaukolainoja, kirjeitä, teinien komentelua, esimiehen häirintää ja oppisopimusvirkailijan koulutusta - kokoelmanhoitotyötä ja avioliittoneuvontaa, ihmisten murheita ja iloja, satutunteja…

Ethän ikinä kysy omalta kirjastonhoitajaltasi, miksi hän tulee töihin ennen kahdeksaa, vaikka kirjasto avataan vasta puolilta päivin. Pliis.

Miten toivoisinkaan, että informaatiotutkimuksen aineopinnoissa olisi kaiken sen yleispätevän sisällön lisäksi ollut jokin tarkasti asiakkaiden tarpeisiin vastauksia antava kurssi kuten “Kopiokoneiden käyttö ja vianmääritys”, vaikka. Arkipäiväisessä lainaustiskityössä nimittäin kaikki aivan epäolennainen tietämys on arvossaan.

Auttaisinko kopioimisessa. Mikäköhän tässä tietokoneessa on vikana. Millä periaatteella portit hälyttävät, milloin posti kulkee. Miksi en pääse tälle nettisivulle.

Toki asiakkaat yleensä helpottuvat, kun kun minulla on sellaista kirjastoammatillista ydinosaamista kuten keinot neuvoa reitin oiken kirjan luo (”Kuusi askelta tuohon suuntaan, käännös oikeaan, ojenna kätesi vaakasuoraan eteenpäin…”) ja muita lähes ammattisalaisuuksiksi luokiteltavia taitoja, mutta siltikin tärkeämmältä tuntuu joskus aavistaa asiakkaan tiedontarpeiden lisäksi, mihin tämä on seuraavaksi menossa. Ja tuntea kaupunkia sen verran, että osaa neuvoa sinne. (Ihan totta, osaan jo lähes tunnistaa kävelytavasta ja pään pyörinnästä, onko joku oikeasti tulossa kirjastoon vai etsiikö paikkaa A, kurssia X vai yrittääkö löytää tiensä Jyväskylään [vaikka onkin jotenkin päätynyt kirjastoomme].)

Toiset kyselevät, että “Miten viittaan nettisivuun”, tai “Mikä olisi sopiva suomennos tälle, kun tämä mitä sanakirja ehdottaa, ei ole sopiva”. Turhaa tietämystä ei taida ollakaan, mutta silti olen jotenkin pökertynyt päädyttyäni informaation monitoimikoneeksi tavallisen kirjastonhoitajan sijaan.