Ei ole suutarin lapsella kenkiä, eikä pärjää kirjastotyöläinen oman työpaikkansa järjestelmien kanssa, kun toimittaa asioitansa asiakkaana.

Vai onko ihan selvää, että jos joutuu työkseen tiskillä opastamaan ihmisiä olemaan tekemättä virheitä järjestelmän kanssa, niin sitten itse tekee juuri sen virheen? Ja vuottaa vielä monen kuukaudenkin päästä kärsivällisesti hyllyssä seisovaa kirjaansa saapuvaksi. (Meidän kirjastomme tietojärjestelmä ei noteeraa hyllyssä oleviin kirjoihin tehtäviä varauksia miksikään.) Jos kirjastotyöläinen ei pärjää, niin miten asiakkaiden voidaan odottaa pärjäävän?

Asiakkaat ihmettelevät, miksi kirjat ovat hyllyihin järjestettynä aakkosiin milloin tekijän nimen mukaan, milloin teoksen nimen mukaan, milloin jonkin ministeriön tai viranomaisen mukaan. Ja minun täytyy sanoa, etten minä tiedä, miksi niin on. Käytäntö on järkevä, koska kaikki kirjastot noudattavat samaa tapaa ja oikean sijainnin näkee kyllä tietokannasta, mutta miksi järjestys on mikä se on?

Minkä takia asiakkaille jaetaan tuhat eri väristä ohjelippusta ja tiedotuslappusta, ovet ja seinät on liisteröity ohjeilla (”K jatkuu kulman takana” tai “Käytä PIN-koodia”) ja nettiasioinnin käyttöliittymän marginaalit ovat täynnä huutomerkkejä (”Älä missään nimessä käytä vaihtoehtoa C, joka on kolmantena listassa!”). Miksi tuhannen neuvon ja varoituksen sijaan kirjastot eivät voisi olla intuitiivisia ja loogisia käyttää, kuten vaikka nettikaupat tai auton ohjaimet? Vaadinko liikaa?

Vai ovatko kirjastot selkeitä paikkoja? Itse olen usein toisessa kirjastossa aivan hukassa, mutta johtuuko se vain siitä, että olen liian syvällä yhden talon käytännöissä?

Varsinkin pienen kirjaston palveluista ja kokoelmista tulee usein kirjastonjohtajan tai johtavan kirjastonhoitajan näköinen, ja koska kirjasto on etenkin pienillä paikkakunnilla yksi kunnan näkyvimmistä ja käytetyimmistä palveluista, voi kirjasto vaikuttaa paljonkin asioihin suuntautumalla aktiivisesti ulospäin ja luomalla kontakteja esimerkiksi päivähoitoon, kouluihin ja vaikkapa paikallismediaan.

Meidän kirjasto on aloittanut varsinaisen kontaktikampanjan ja tällä hetkellä meitä kiinnostaa erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden palveleminen. On sanomattakin selvää, että kyseessä on sateenvarjotermi: Kauran (jossakin kommenttiosastolla esiintynein) sanoin: “Jokainen meistä voi joskus tarvita erityistä tukea.” Tällä viikolla käymme tutustumassa Hämeenlinnan kaupunginkirjaston kotipalveluun. Laadin myös yhteistyösopimusta kehitysvammaisten asumisyksikön kanssa: asumisyksikköön teimme vierailun viime viikolla ja kahvittelun ja yhteisen puuhan merkeissä tutustuimme toisiimme ja asumisyksikköön eli kymmenen aikuisen kehitysvammaisen todella viihtyisään kotiin (visiitistä enemmän Jemoryssa).

Luonnostelisin nyt tänne näkymättömään kirjastoon kysymyksiä ja ajatuksia erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden palvelemisesta (termi on vapaasti käytettävissä):

-Onko kirjasto esteetön? Pääseekö kirjastoon apuvälineiden kanssa? Onko kirjastossa rpeeksi taaineistoja, joiden käyttämistä on jotenkin helpotettu - äänikirjoja, isotekstisiä teoksia, selkokirjoja, helppokäyttöisiä tietokoneohjelmia (meillä ei ainakaan ole)?

Usein isoin este on henkilökunnan asenne - enkä tarkoita kielteistä suhtautumista vaan aivan inhimillistä jännittämistä ja pelkoa siitä, että kontakti ei onnistu. Onko kirjaston henkilökunnalla mahdollisuus tutustua erityistä tukea tarvitseviin asiakkaisiin ja saada asiaan liittyvää koulutusta, jotta kontakti olisi mutkaton? Itse ainakin jännitin kehitysvammaisten kohtaamista ja palvelua, mutta vierailun jälkeen tunnen asumisyksikön asukkaat etunimeltä, henkilöinä ja ihmisinä, en asiakkaina, joiden palveleminen on erityisen hankalaa. Näinhän usein ajattelemme, ainakin alitajuisesti, kun asiakaspalveluun tulee kehitysvammainen tai maahanmuuttaja, huonokuuloinen vanhus, henkilö, jonka puhetta on vaikeaa ymmärtää…

-Yhteistyö on kontaktilaji. Lanseerasin ajatuksen eräässä koulujen ja kirjastojen yhteistyötä käsittelevässä projektissani ja se sopii myös tähän. Mitä “erityinen tuki” tarkoittaa? Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että asiakaspalvelussa toimiessa me olemme kaikki aistit höröllään asiakkaaseen päin, emme välttele kontaktia, vaikka kontaktin ottaminen olisikin kummallekin vaikeaa, esimerkiksi kommunikaatiota vaikeuttavan vamman takia. Kontaktia voi myös harjoitella - ja asiakaspalveluammatissa sitä tulisikin treenata!

Soisin, että teesejä, ajatuksia ja oivalluksia tulisi lisää. Yhteistyön myötä näin varmasti käykin - ainakin meidän kirjastossamme.

Olin jo varautunut kirjoittamaan tuohtuneen merkinnän Tampereen kaupungin pääkirjaston Metson byrokraattisesta palvelusta, mutta viimeisin käyntini siellä onneksi toi esiin, että palvelu on parantunut aiempien käyntien jälkeen.

Joskus tulee varattua kirjoja kaupunginkirjastosta, ja usein valitsen noutopaikakseni pääkirjaston. Kirja yleensä saapuukin pian sinne minua odottelemaan kelluvien varausjonojen ansiosta. No, kun säntää Metsoon varausta noutamaan, palvelu ei olekaan aivan niin esimerkillistä. Vielä ainakin pari kuukautta sitten poloinen varauksen noutaja joutui byrokratian pyörteisiin. Ensin piti mennä varaustiskille lapun kanssa ja vastaanottaa kirja. Tämän jälkeen piti kirja vielä käydä lainaamassa virkailijan kautta tai itsepalveluna. Siinä vaiheessa muisti, että tämä varaaminenhan myös maksoi jotain. Voisinkin olla kunnon kansalainen, ja maksaa sen samantien. Kah, mutta sittenhän pitää vielä erikseen jonottaa palautustiskille maksamaan maksunsa…

Tällä viikolla kävin kuitenkin noutamassa erään kirjan Metsosta, ja varaustiskillä sitten vielä varmuudeksi kysyin, että tähänhän ei voinut sitä maksua maksaa. (Yritin tarkistaa faktat ennen kirjoittamista.) Yllätykseni oli suuri, kun vastaus olikin, että kyllä voi, nyt kun meillä on tässäkin tämä kassa.

Kiitos! Ilmeisesti joku muu on huomauttanut epäkohdasta, ja nyt se on korjattu. Enää ei tarvitse asioida kuin kahdella tiskillä.. ;)

Kirjoitin ikiomaan Jemory-blogiini jutun kirjastontätien seksikkyydestä. Käytin julkaisupaikkana yksityistä blogia juuri siksi, että työelämässä ja työstä puhuessa pyrin olemaan tinkimättömän pro. Kavereille ja kirjastoväelle saatan täditellä itseäni, mutta kaikille muille olemme informaatioalan ammattilaisia.

Olisi kauhean hauskaa kuulla, millaisia käsityksiä ja kokemuksia ihmisillä on kirjaston väestä. Ja tietenkin olisi myös kiinnostavaa kuulla toivomuksia ja ehdotuksia. Oman kokemukseni mukaan suurin osa ammattilaisista ovat hurjan dynaamisia ja seuraavat tarkkaan informaatioalan kehitystä ja trendejä laadusta tinkimättä. Toisaalta minulla on asiakkaana myös toisenlaisia kokemuksia…

Avautukaa kommenttiosastolle tai tarjotkaa juttuja! Puretaan stereotypia ja “kuopataan vihdoin Marian” (ilmaus, jota amerikkalaiset ilmeisesti käyttävät, kun puhuvat kirjastontäti stereotypian purkamisesta).

Näin kirjastoblogia aloittaessa on ihan hauska miettiä omaa kirjastonkäytön historiaansa Lauran ja Mikon esimerkkiä seuraten. Minulla on vielä tallessa ensimmäinen kirjastokorttini. Se on vaaleansininen ja ensimmäinen vuosileima on -86. Olin silloin viisivuotias. Luulen siinä vaiheessa käyneeni kirjastossa vain vanhempieni kanssa. Vuonna -90 on korttini leimattu seuraavan kerran; silloin varmaan käytin kirjastoa jo aivan itsenäisesti. Mitään lainaajanumeroiden käyttöä en muista, mutta eri kaupungeissa onkin varmaan siirrytty uusiin järjestelmiin hieman eri aikaan.

Lapsuuteni keskiviikkoihin (ellen väärin muista) kuului olennaisena osana kirjastoauto. Silloin se aina tuli, ja pääsi taas hakemaan lisää lukemista. Kirjoja tulikin luettua varmaan kassillinen viikossa. Usein tapasin parhaan ystäväni puolessa välin lyhyenlyhyttä matkaa, ja kävelimme yhdessä autolle. Autossa toki näki myös muita tuttuja naapureita ja kavereita, joiden kanssa vaihtaa kuulumisia.

Kirjastoauton kokoelma oli pienenkin ihmisen hallittavissa, ja oma suosikkihylly tuli tutuksi. Kokoelma kuitenkin oli aina vähän erilainen eri viikoilla toisten kirjojen ollessa lainassa ja toisten hyllyssä, joten aina oli jotain odotettavaa: löytyisikö sieltä jotain uutta ja ihmeellistä tällä viikolla? Tai olisiko vihdoin saatavilla se Viisikko -kirja, jota en vielä ole lukenut? Ala-asteen lopulla muistan hihitelleeni erään kaverin kanssa autolta pois kävellessäni: “Kuulitko, se yksi meitä monta vuotta vanhempi poika kyseli jotain fantasiakirjoja?” Ja sitten punasteltiin. Yläasteella lainailin fantasiakirjoja itsekin koulun lähellä olleesta kirjastosta, ja ne kuuluvat edelleen lukulistalleni. Ja olen huomannut, että niissä ei olekaan varsinaisesti aiheena seksi.

Laura pisti miettimään omaa kirjastonkäytön historiaa. Muistan Kuopiosta lähikirjastossa käymisen etäisesti. Mieleen on myös jäänyt Kuopiosta Jyväskylään muutossa matkannut kirjaston kirja, jota ei koskaan sitten palautettu (oli muistaakseni joku kuumatkaa käsitellyt sarjakuva). Kai se sentään jotenkin korvattiin.

Säynätsalon kirjastossa minulla oli jo oma kortti. Se oli sininen. Numeroa en enää muista (paitsi joku väläys tuli: 4092), mutta oma kirjastokortti ja siihen joka vuosi lyötävä leima oli kova juttu.

Kirjasto oli - ja on varmasti edelleen - hieno. Alvar Aallon suunnittelema kunnantalo on nähtävyys itsessään, jota turistit kävivät ihailemassa. Minulle talo oli ennen muuta kirjasto: alakerrassa musiikki, käsikirjasto ja tietokirjat, ylhäällä kaunokirjallisuus. Vasemmalla lasten kirjat, oikealla aikuisten. Kaikkialla kopisevat, kiiltävät parkettilattiat.

Kirjastonhoitajista on pelkästään hyviä muistoja. Oma pakollinen kömmähdykseni oli lähteä kirjastosta kerran reppu täynnä lainaamattomia kirjoja - unohtui! Tämä siis aikana ennen hälytysportteja. Ehdin jo hätääntyä, mutta asia selvisi sillä, että kävin kirjastossa myöhemmin lainaamassa kirjat. Ei syytä paniikkiin.

Kyllähän lapsuuden lähikirjastossa on aina merkittävästi enemmän luonnetta kuin myöhemmissä kohtaamisissa. Oma kirjastonkäytön aloittamiseni sattui sellaiselle välille, että ehdin vielä selailla luettelokortteja, mutta myös tutustua tietokonepäätteisiin. Se oli aika iso muutos; olen tyytyväinen, että olen saanut senkin kokea.