Suomen Kulttuurirahaston Kirjatalkoot ovat melkoinen projekti:

Kulttuurirahaston Kirjatalkoot on kolmivuotinen yhteistyöhanke, jonka tarkoituksena on auttaa ja kannustaa kaikkia Suomen kuntia lisäämään kuntien kirjastojen kirjahankintoja. Kirjahankintamäärät ovat supistuneet 1990-luvun alkuvuosista lähtien yli kolmanneksella.

Suomen Kulttuurirahasto on varannut tähän kaikkien aikojen suurimpaan kulttuurin tukihankkeeseensa 3,5 miljoonaa euroa ja Svenska litteratursällskapet i Finland 0,2 miljoonaa euroa.

Ensimmäisenä vuonna 2008 tukisumma jaetaan kuntien kesken sen perusteella, kuinka paljon rahaa ne ovat käyttäneet kirjahankintoihin vuodessa keskimäärin vuosina 2005–2006. Kahtena seuraavana vuonna tukea saavat ne kunnat, jotka päättävät lisätä kirjahankintojaan. Maksimituen saavat kunnat, jotka nostavat vuosiksi 2008–2010 kirjahankintamäärärahat lähtötasoa 10 prosenttia korkeammalle tasolle. Tuen määrä on tällöin puolet lisäyksestä, kuitenkin enintään 5 prosenttia vertailutason vuosiostoista.

Jos kaikki kunnat tulevat mukaan Kirjatalkoisiin, kirjahankintoihin saadaan vuosien 2008-2010 aikana lisää rahaa yhteensä noin 11 miljoonaa euroa. Tällä summalla kirjastot voivat ostaa noin 700 000 kirjaa lisää.

Tässä on todellakin oikeanlaista tekemisen meininkiä. Hyvä hyvä!

YSO eli Yleinen suomalainen ontologia on suomenkielinen ontologia, tavallaan asiasanaston turboversio. Kriittinen ero asiasanaston ja ontologian välillä on se, että asiasanasto aukeaa vain ihmislukijalle, mutta ontologian sisältämien käsitteiden suhteita ja merkityksiä ymmärtää myös tietokone. Tämä aukaisee monenlaisia mahdollisuuksia, semanttinen web on tässä kohtaa ajankohtainen buzzword.

Asiasanastopuolella tervehdimme ilolla Verkko-Kaunokkia, eli kaunokirjallisuuden Kaunokki-asiasanaston verkkoversiota.

Kirjastot toivovat ihan varmasti, että niillä olisi ollut resursseja toteuttaa tämä ensin: saanko esitellä Googlen Teoshaun. Kokeiluversioasteella oleva palvelu tarjoaa hakukäyttöliittymän kirjoihin. Kyllä, niihin vanhoihin kunnon painettuihin kirjoihin, joissa on vanhastaan analoginen käyttöliittymä. Hakulauseella löytyneistä kirjoista saa näkyville kuvia, katkelmia ja linkitykset nettimyymälöiden tarjontaan ja palvelussa mukana olevien kirjastojen luetteloihin. Teoksista, joista tekijänoikeudet ovat rauenneet, voi saada käsiinsä vaikka koko sisällön.

Palvelu toimii yhteistyössä viiden amerikkalaisen kirjaston ja joidenkin kustantajien kanssa. Mikään “nyt viimein kaikki todellakin on Netissä” -ratkaisu tämä ei siis todellakaan ole, vaikkakin mielenkiintoinen askel yhä tehokkaampaan suuntaan. Metatietojen lisäksi kirjojen teksteistä itsestään hakuehtoja etsivä palvelu on nimittäin aivan uskomaton aarreaitta - minä olen ehtinyt monta kertaa kaivata juuri tällaista palvelua. Yleensä kirjastojen luettelointitiedoissa nimittäin törmää siihen, että mitä vanhempaa aineistoa, sitä niukemmin se on kuvailtu, ja sitä tehokkaammin se hautautuu tietokantojen kätköihin, koska ei ole mitään, mihin digitaalinen hakukone tarttuisi. Puhumattakaan siitä, että kaikkia yksityiskohtia on yksinkertaisesti mahdotonta, ja lisäksi älytöntä, lisätä käsin tietokantaan. Onhan se lisäksi hienoa, että kirjat ovat tässä minulla “selattavissa” juuri nyt, kotona sohvalla puolimakuuasennossa röhnöttäessäni.

Hankkisin kiiltävän tötteröhatun ja serpentiiniä ja asettuisin eturiviin odottamaan sitä mahtavaa päivää, kun kaikki maailman tieto todellakin on viimein Netissä: kun kaikki maailman kirjat ovat digitaalisen, verkon kautta käytettävän hakukoneen ulottuvilla, ellei kaikella olisi kääntöpuoltaan.

Miksi luulette, että kirjastoissa on poistomyyntejä? Kaikki tavara ei vain mahdu hyllyihin. Vanhentunutta tai huonosti kiinnostavaa aineistoa poistetaan myös siksi, että mielenkiintoisempi ja ajankohtaisempi aineisto nousisi paremmin esille, asiakkaiden silmiin. Mutta kuka huoltaa tällaisia puolivapaita sähköisiä kokoelmia? Ja kuinka kuuden miljoonan osuman seasta löytää enää sitä etsimäänsä tietoa (jonkun muunkin kuin minun täytyy olla joskus tai jopa usein turhautunut nettihakukoneisiin)?

Suomessa kirjastot eivät kerää järjestelmällisesti tietoa asiakkaidensa lainauskäyttäytymisestä, mutta kuka valvoisi Googlea? Etenkin, kun tekijänoikeusasiat ovat tapetilla. Google tukee suomen kielen (tai minkään kielen) taivutusta vain kangerrellen. Mitäs sitten tehdään, kun “kaikki on Googlessa” eikä tätä liikeyritystä enää huvitakaan edistää digitoituja paperikirjastoja pelkästä hyväntekeväisyydestä?

Voitte itse lukea lisää esimerkiksi Googlen Teoshaun usein kysytyistä kysymyksistä.

Helsingin yliopiston kirjastoa ei enää 1.8.2006 jälkeen ole. Tosin menetys on vain nimellinen. Uusi nimi on sangen uljas Kansalliskirjasto. Ikään kuin alaotsikkomaisesti kansalliskirjasto-nimitys on Helsingin yliopiston kirjastolla ollut jo aikaisemman yliopistolain 26. pykälän mukaan.

Kansalliskirjasto on minulle melkoinen mystinen kirjastomaailman paratiisi. Se vastaa sellaisesta kaikenlaisesta koleesta kuten kansallisen kulttuuripääoman vaalinnasta ja siihen liittyvästä tietopalvelusta ja tiedonvälityksestä. Vapaakappalelain nojalla kirjastoon on jo vuosikymmenet kerätty kaikki painotuotteet ja esim. äänitteitä. (Painotuotteisiin kuuluu jopa esitteitä ja julisteita, olen nähnyt paikan päällä.) Kansalliskirjasto ylläpitää Fennicaa, Suomen kansallisbibliografiaa, johon kootaan tietoja kaikesta Suomessa painettavasta materiaalista ja erilaisia kirja-, äänite yms. aineiston kuvailusanastoja, joista joitakin on koottu verkkosanasto VESA:aan.

Monipuolisuudessaan ja koko maan kirjastopolitiikan suunnannäyttäjänä Kansalliskirjasto olisi varmasti unelmatyöpaikka monenkin työtehtävän osalta. Valmistumisen partaalla sopii rakennella pilvilinnoja ja liimailla kiiltokuvia.

Maailma kylässä -festivaaleilla (Helsinki 27.-28.5.2006) voi lainata eläviä kirjoja. (Ainakin luultavasti, sillä Maailma kylässä -sivustolta en edelleenkään löydä asiasta tietoa.)

Tampereen yliopiston kirjasto muuttaa, ja tiedottaa asiasta muuttopäiväkirjalla. Kirjasto bloggaa! Jännittävää, vaikka käytännössä kyse on toistaiseksi kahdesta tiedottajan laatimasta merkinnästä, mutta silti - minusta kirjasto voisi tiedottaa asioista enemmänkin käyttäjilleen, ja tämä on hyvä suunta.

Menopaussin mea nosti kissan pöydälle.

Tekijänoikeuslain soisi puhuttavan muitakin kuin ämpeekolmosten ystäviä.

Taantumus ja takatalvi vallitsevat täsmälleen niin kauan, kuin lakeja laativat ja päätöksiä tekevät ihmiset, jotka eivät asiasta mitään ymmärrä. Joiden mielestä kirjasto on vain se paikka, josta voi vuoden jonotuksella saada “uuden” lailahirvisaaren tai ilkkaremeksen.

Lobbaamisen paikka, monessa mielessä.

Siitä ei ole kai kovin kauaa kun Helmet-aineistohaku todettiin tutkimuksessa Suomen kuudenneksi tunnetuimmaksi verkkobrändiksi. Se on erinomainen saavutus se, keneltä tahansa, mutta erityisesti kirjaston kohdalla moinen kunnia ilahduttaa. Olisipa vielä tunnetun lisäksi käytettävä, tämä brändi, niin hyvä homma.

Pari viikkoa sitten järjestelmään melkein päivittäin kirjautuva aktiivikäyttäjä huomasi palvelun uudistuneen. Ei nimittäin selaimen muistiin tallentunut käyttäjätunnus enää kelvannutkaan. Asiakkaan nimen etu- ja sukuosa olivat kiepsahtaneet eri päin kuin ennen, ja kirjastokortin numerosarjasta haluttiin vain yhdeksän viimeistä numeroa. Ikävä kyllä en hallinnut niitä, sillä tapanani ei ole opetella numerosarjoja lopusta alkuun vaan päinvastoin. Sen 14-numeroisen, jota oli tavattu kysyä, osaan siis vaikka silmät ummessa.

Jotenkin järkyttyneenä ja kirjastokortin lompakosta kaivamalla sain itseni kirjattua sisään palveluun. Onneksi itse hakuominaisuudet eivät olleet muuttuneet radikaalisti. Itse asiassa en huomannut niissä mitään merkittäviä muutoksia. Ominaisuuksiin, jotka minua miltei kaikissa hakujärjestelmissä eniten kiusaavat - käyttäjää kiinnostavat, listasta rastitut viitteet täytyy jokaisella tulossivulla tallentaa erikseen erityistä nappulaa klikkaamalla, muuten ei järjestelmä niitä muista, eikä hakutulossivulta toiselle liikkuminen ole mitenkään joustavaa - eivät näy kehittyneen.

Plussaa uudistuksessa on se, että asiakkaan varaukset-näytössä näkyy nykyään myös teoksen viimeinen noutopäivä, aiemmin se piti aina kaivaa erikseen esille sähköpostin saapumisilmoituksista. (Kannattaisi toki samalla päivittää myös kyseinen ohjeteksti vastaamaan nykyistä käytäntöä). Sitä, että asiakkaan sijoitus varausjonossa näkyy nykyään samassa näytössä kunkin kirjan kohdalla, olen kehunut jo aiemmin. Siitä, että noutokirjastoa voi ennen varauksen kiinni jäämistä vaihtaa, on myös epäilemättä iloa niille, jotka eivät ole uskollisia lähikirjastolleen. Sitä en ihan ymmärrä kenelle tuo lisäarvoa lainat-näytön viivakoodi-sarake, joka tekee sivun kovin ahtaan oloiseksi. Minä ainakin tunnistan levällään olevat lainani lähinnä teoksen nimen perusteella.

Niin että käyttömukavuuden kannalta brändiä voisi vielä kehittää. Tiedostan toki, että ollaan tekemisissä kalliin ja kansainvälisen tuotteen kanssa, ja pääkaupunkiseudun kirjastojen kokoisella toimijallakaan ei välttämättä ole kovin paljon sanomista järjestelmän perusominaisuuksiin.

Kiitollisuudella panin kuitenkin merkille, että harharetki lopusta alkuun opeteltavien numerosarjojen maailmaan kesti vain muutaman päivän. 14-numeroiseni toimii taas!

Bongasin vallan vahtikoirien blogista kirjasto- ja muiden kulttuuripalvelujen rahoitusta tulevaisuudessa pohtivan kirjoituksen. Kommentoinkin sinne jonon jatkoksi, enkä voi vastustaa kiusausta julkaista samaa tekstiä myös täällä, koska sain sen sivuamaan niin mukavasti omaa graduaihettani kirjastojen yhteisöllisestä vaikuttavuudesta.

Ei kaikkea voi mitata luvuissa: ei osallistujamäärissä, ei kirjalainamäärissä, ei rahassa.

Esimerkiksi kirjastotoiminnassa ne kirjalainat ovat ehkä ensimmäinen ja helpoin asia, mitä mieleen tulee. Mutta eihän kirjaston toiminnan tarkoitus ole tarjota kirjoja lainaan, vaan tarjota tiedon väyliä, elämyksiä, vaikuttamismahdollisuuksia jne. asiakkailleen millä keinoilla hyvänsä. Yksittäisten asiakkaiden kautta tämä hyödyttää koko ympäröivää yhteisöä (vaikkapa Rovaniemen kaupunkia) ja laajemmaltikin, koko yhteiskuntaa. Samoin taiteen ja kulttuurin sosiaaliset ja yksilölliset vaikutukset ovat jotain paljon monimutkaisempaa kuin se, että ihmiset saavat aikaansa kulutettua näytöksissä ja näyttelyissä ja muutama taiteilija työllistyy.

Nähdäkseni erilaisissa kulttuurilaitoksissa on alettu pitää tärkeänä, että yhteisölliset vaikutukset ilmaistaan niin, että yhteisökin sen ymmärtää. Elleivät kulttuurilaitokset tee tätä itse, se tehdään ulkoa käsin ulkoisilla (esim. liiketaloudellisilla) määreillä, ja sitten ollaan siinä tilanteessa, että rahoitusta jaetaan ovilaskurin raksutuksen tahtiin.

Minulla onkin sopivasti nokan alla auki Taidemuseoiden ja taidemuseotoiminnan vaikuttavuudesta (sivuten korkeakouluja, taidelaitosta ja kirjastolaitostakin) tehty alustava tutkimus (Riitta Korpipää, Taidemuseoalan kehittämisyhdistys KEHYS [pdf]).

Että siitä vaan taskulaskin käteen ja laskemaan rahallista arvoa. Good luck.

Kunnanhallituksen käsiteltävien asioiden lista, kolmas kohta: “opetus ja kulttuuritoimen yksikköhinnat vuodelle 2006.” Lainaus:

Vuoteen 2005 verrattuna on [. . . ] kirjaston yksikköhintaa nostettu 13,4%

Loogisesti ajateltuna se tarkoittaa sitä, että meillä on hurjasti enemmän rahaa ja voimme rakentaa kirjastoon langattoman verkon ja saada yhden ihmisenpuolikkaan lisää ja tehdä hakeutuvaa kirjastotyötä.

Oikeasti se tarkoittaa sitä, että raha tulee kunnan taloustoimiston tilille könttänä ja hupsahtaa kaikkialle muualle, kuin kirjastoon ja me sinnittelemme edelleen samalla määrärahalla, kuin viimeiset kymmenen vuotta. Emmekä tee 300 000 euron alijäämää, kuten eräskin nimeltä mainitsematon sektori, jota en enää tervehdi osuuskaupalla.

Tervetuloa kivikauteen. Pahoittelen: täällä luolassa on vähän hämärää.