Keskustelin Antitädin kommenttilaatikossa vilkkaasti Heikki Poroilan pamfletista Luurangot portinvartijan kaapissa.

Kommentteja vaihdettiin ensimmäisessä postauksessa 19 ja toisessa 17 - Heikki Poroila osallistui itse keskusteluun, mikä oli ilahduttavaa. Tässä muutamia poimintoja keskustelusta:

Tuomas Kilpi: “Monessa ammatissa joutuu tekemään valintoja, jotka vaikuttavat välittömästi toisten ihmisten elämään. Silloin ammatillisen etiikan ja toimintaa ohjaavan moraalikoodiston kyseenalaistaminen ja avaaminen mahdollisimman läpinäkyväksi ovat tärkeitä asioita.”

Pirkkalan kirjasto: “Nykyään kirjastoissa kuunnellaan ja muutenkin havainnoidaan aineiston valinnassa asiakkaiden lukutottumuksia. Enemmistö kirjaston käyttäjistä on naisia ja lapsia. Miksi se ei siis näkyisi myös kokoelmassa? Jos miehet rynnisivät kirjastoihin suurina laumoina ja esittäisivät hankintaehdotuksia, en epäile hetkeäkään, etteikö heidän toivomuksiaan otettaisi huomioon. Kirjastot ovat Suomessa aika demokraattisia tässä suhteessa.”

Heikki Poroila: [O]len esittänyt olettaman naisvaltaisen ammattikunnan vaikutuksesta aineistonvalintaan, mutta eihän sitä voi mitenkään todistaa yksittäisillä esimerkeillä. Ei edes monilla.

Jos valinnan perusteet sisältävät sukupuoleen sidottuja arvoperusteluja, niistä pitäisi voida keskustella ilman takertumista yksittäiseen esimerkkiin. Kyse on isommasta asiasta kuin yksittäisistä valinnoista tai ei-valinnoista, jotka helposti selittyvät satunnaisillakin tekijöillä.

Jenni: Naiseuksien ja mieheyksien moninaisuus ja se useaan kertaan kumottu essentialistinen näkemys, että naisia joukkona ja mihiä joukkona yhdistäisi jokin sukupuolesta lankeava ajatus- ja arvomaailma on moneen kertaan kyseenalaistettu. Siksi minun on vaikeaa suhtautua kirjasi väittämiin vakavasti.

Toivon kuitenkin, että aineistonvalinnan periaatteista keskusteltaisiin. Hyvä lähtökohta olisi tehdä tutkimus siitä, mitä aineistoa on jätetty pois kirjastojen valikoimasta. Tästähän ei ole olemassa aineistoa.

Keskustelussa alkoi olla jo hyvää dialogia, mutta toisen viestin kommenttiketjussa Heikki Poroila alkaa kysellä nimimerkkien takana piileskelevien henkilöllisyyttä ja vetäytyy keskustelusta sanoen: “Itse asiassa taidan lopettaa tämän haamujen kanssa seurustelun tähän. Jos minulle ei suoda edes oikeutta tietää, kenen kanssa keskustelen julkisen persoonani peliin laittaen, voin yhtä hyvin lopettaa tähän. Kiitos Reetalle hyvästä yrityksestä.”

Oletteko tutustuneet Poroilan teokseen? Olen kovin haluton luopumaan keskustelusta, jota käydään aivan liian vähän kirjastoalalla.

Minkä kirjan lukisin?

Kirjojen paljous on joskus musertavaa. Kirjaston hyllyistä nostetaan esille vain muutamia uutuuksia, klassikoita tai kirjaston henkilökunnan suosikkeja. Mistä voisivat löytyä ne kirjat, jotka kiinnostaisivat juuri minua, myös ne hieman vanhemmat kirjat?

Elokuvien kohdalla olen itse käyttänyt jo vuosien ajan palvelua nimeltä Movielens. Sinne olen syöttänyt arvostelut tähtinä yli 160 elokuvasta. Movielens vertaa arvostelujani muiden käyttäjien arvosteluihin ja ehdottaa sen perusteella tähtimääriä, jotka saattaisin antaa elokuville, joita vielä en ole nähnyt. Nykyään Movielensin ennustukset osuvatkin aika lähelle oikeaa. Samantapaisia parviälyyn perustuvia palveluita on netistä löydettävissä myös mm. musiikille. Kaipailisin jotain samantapaista myös kirjoille, niin lukijan kuin kirjastoammattilaisenkin näkökulmasta.

Olen kyllä tutustunut jo palveluun nimeltä LibraryThing, jossa käyttäjä voi luetteloida omistamansa kirjat, antaa niille tähtiä ja kirjoittaa arvosteluita. Se on jo askel oikeaan suuntaan. LibraryThingistä on mahdollista katsoa suosituslistoja, jotka perustuvat käyttäjän listaamiin kirjoihin tai vaikkapa vain yhteen kirjaan. Jokaisen kirjan tiedoista myös näkee, mitä muita kirjoja on niillä käyttäjillä, joiden hyllystä kyseinen kirja löytyy.

LibraryThingin lisäksi netissä törmää kirja-arvosteluihin monessa paikassa. Helsingin Sanomien nettisivujen kirja-osiosta löytyy mm. arkisto lehden kirja-arvioista. Kunkin kirjan kohdalla voi myös itse kirjoittaa arvioita nettisivuille. Myös oman kirjakerhoni nettisivulla on mahdollisuus arvostella lukemiaan kirjoja. Osalla yleisistä kirjastoistamme kirjastojärjestelmän nettiversio mahdollistaa omien arvostelujen kirjoittamisen. Osa tämänkin blogin pitäjistä löytyy myös kirjavinkkien toimituskunnasta. Se, mikä mielestäni on ongelmana näissä, on informaation leviäminen silppuna ympäriinsä. Mainitsemistani palveluista vain LibraryThing pyrkii laajaan käyttäjäkuntaan.

Kun miettii esimerkiksi Suomen kirjastoja, tuntuu suorastaan tyhmältä, että niistä jokainen erikseen laittaisi omaan tietokantaansa mahdollisuuden arvioida teoksia. Nähdäkseni kirjastot (ja kimpat) käyttäjäkuntineen ovat niin pieniä yksiköitä, ettei niistä löydy montaakaan lukijaa, jotka kirjoittaisivat arvostelun edes silloin tällöin. Sen sijaan jos kirjastot yhdistäisivät voimansa, voisi arvosteluja löytyä useammista kirjoista. Mielestäni tosin kaikkein parasta olisi yhdistää kaikki kaunokirjallisuustietämys samaan paikkaan. Olisi kätevää, jos voisi paitsi arvioida tähdin ja sanoin kirjoja, myös löytää samasta paikasta linkin, joka suoraan tekisi haun omaksi määrittelemänsä kirjaston tietokantaan ja katsoisi kirjan saatavuuden. Eli kun löytäisi palvelusta mielenkiintoisen kirjan, voisi yhdellä klikkauksella katsoa, mikä sen saatavuus omassa kaupunginkirjastossa on. Kunkin kirjan tietoihin voisi myös liittää linkin muualla verkossa oleviin arvosteluihin, jos sellaisia on saatavilla. Tietysti sivun reunassa olisi hienoa olla todellisiin lainauslukuihin perustuva lista viimeisen kuukauden aikana lainatuimmista kirjoista kautta Suomen.

Uusimmassa Kirjastolehdessä (2/2007) kerrotaan Kirjastot.fi -toimituksen ja Turun kaupunginkirjaston suunnitteilla olevasta kaunokirjallisuusportaalista, johon on haettu rahoitusta opetusministeriöltä. Toivoa sopii, että se vastaa juuri näihin toiveisiin. Oma haaveeni toki olisi koko maailman kattava vastaava kirjojen arvostelupalvelu. Toivotaan, että LibraryThing kasvaa täyttämään sitä toivetta.

Jenni kirjoitti jo aiemmin kirjastopalveluiden esteettömyydestä. Omassa kommentissani ajattelin esteettömyyttä etupäässä liikuntavammaisten näkökulmasta - ja sehän on vasta osa kokonaisuutta. Myös muunlaisia kynnyksiä kirjaston käyttöön toki löytyy. Graduryhmässäni on esimerkiksi ollut paljon puhetta lukivaikeuden vaivaamien asiakkaiden kirjastonkäyttökokemuksista ja siitä, miten kirjastossa voitaisiin heitä parhaiten tukea.

Tampereen Sampolan kirjastossa on erityinen Lukitori, joka keskittyy palvelemaan erilaisia oppijoita ja heidän kanssaan työskenteleviä ihmisiä. Lukitorin sivut tarjoavat paljon tietoa niin itse lukivaikeudesta kuin tiedonlähteitä ja opastusta kirjaston käyttöön henkilöille, joilla lukivaikeus tai muita vaikeuksia on. Lukitorilta saa paikan päällä tarjoaa tietoa lukemisen, kirjoittamisen, hahmottamisen tai muistin pulmista ja niiden kanssa toimeen tulemisesta. Siitä naapurista, Sampolan kirjastosta, löytyy sitten äänikirjoja, itseopiskelumateriaalia, isotekstisiä kirjoja ja muuta helposti lähestyttävää materiaalia.

Ei ole millään tavalla ristiriitaista, että kirjastoa halutaan markkinoida erityisellä innolla ihmisille, joilla on lukemis- ja kirjoittamisvaikeuksia. Tämä on mielestäni sitä kirjastoideologiaa parhaimmillaan; sitä ideologiaa, jonka mukaan kirjastot ainakin Suomessa kuuluvat aivan kaikille, ja että niiden seinien sisäpuolella on saatavilla paljon muutakin kuin paperinmakuisia tekstinlukukokemuksia.

Sampolan Lukitori on tamperelainen yksittäisesimerkki: Lukineuvola kokoaa yhteen aineistoa, tietämystä ja yhteystietoja koko maasta.

Bongasin vallan vahtikoirien blogista kirjasto- ja muiden kulttuuripalvelujen rahoitusta tulevaisuudessa pohtivan kirjoituksen. Kommentoinkin sinne jonon jatkoksi, enkä voi vastustaa kiusausta julkaista samaa tekstiä myös täällä, koska sain sen sivuamaan niin mukavasti omaa graduaihettani kirjastojen yhteisöllisestä vaikuttavuudesta.

Ei kaikkea voi mitata luvuissa: ei osallistujamäärissä, ei kirjalainamäärissä, ei rahassa.

Esimerkiksi kirjastotoiminnassa ne kirjalainat ovat ehkä ensimmäinen ja helpoin asia, mitä mieleen tulee. Mutta eihän kirjaston toiminnan tarkoitus ole tarjota kirjoja lainaan, vaan tarjota tiedon väyliä, elämyksiä, vaikuttamismahdollisuuksia jne. asiakkailleen millä keinoilla hyvänsä. Yksittäisten asiakkaiden kautta tämä hyödyttää koko ympäröivää yhteisöä (vaikkapa Rovaniemen kaupunkia) ja laajemmaltikin, koko yhteiskuntaa. Samoin taiteen ja kulttuurin sosiaaliset ja yksilölliset vaikutukset ovat jotain paljon monimutkaisempaa kuin se, että ihmiset saavat aikaansa kulutettua näytöksissä ja näyttelyissä ja muutama taiteilija työllistyy.

Nähdäkseni erilaisissa kulttuurilaitoksissa on alettu pitää tärkeänä, että yhteisölliset vaikutukset ilmaistaan niin, että yhteisökin sen ymmärtää. Elleivät kulttuurilaitokset tee tätä itse, se tehdään ulkoa käsin ulkoisilla (esim. liiketaloudellisilla) määreillä, ja sitten ollaan siinä tilanteessa, että rahoitusta jaetaan ovilaskurin raksutuksen tahtiin.

Minulla onkin sopivasti nokan alla auki Taidemuseoiden ja taidemuseotoiminnan vaikuttavuudesta (sivuten korkeakouluja, taidelaitosta ja kirjastolaitostakin) tehty alustava tutkimus (Riitta Korpipää, Taidemuseoalan kehittämisyhdistys KEHYS [pdf]).

Että siitä vaan taskulaskin käteen ja laskemaan rahallista arvoa. Good luck.

Aina ajoittain naisihmistä vaivaa tämä sitkeästi hengissä sinnittelevä kirjastonhoitajatar-stereotypia. Juuri nyt en kanna huolta ammattialan arvostuksesta, vaikka stereotypioita siihenkin kytkeytyy, vaan kyse on ihan klassisesta kirjastonhoitajatar on arka ja harmaa, mitäänsanomaton hiiri -asetelmasta.

Olen miettinyt sitä mistä tämä stereotypia juontaa juurensa. Siitä kai, että kirjastotoimi oli yksi niitä harvoja aloja (posti- ja lennätinlaitoksen rinnalla), joilla naimaton nainen saattoi aikoinaan kunniallisesti työskennellä. Ja koska naimattomuus oli naisen suhteen joka tapauksessa se ei-toivottu status, ajateltiin, että ellei naimaton virkanainen kellekään kelpaa, on hänessä jotakin vikaa. Mitäänsanomaton hiirulainen siis, tai muuten ruma ja sopimaton.

Se, mikä todella askarruttaa on kuinka tämä mielikuva on säilynyt hengissä vuosikymmeniä, näihin päiviin saakka. Toki alalla on paljon naimattomia naisihmisiä, mutta milläpä naisvaltaisella sektorilla ei nykyään olisi. Hiiri-kategoriaan ei työtovereistani tai tuttavistani istu kuitenkaan kukaan.

Eilen sain yhden selityksen.

Jouluperinteisiimme kuuluu Frank Capran Ihmeellinen on elämä -elokuva (It’s a Wonderful Life, USA 1946). Elokuvaa ei varsinaisesti katsota, sehän lähetetään älyttömään aikaan iltapäivällä, mutta se toimii eräänlaisena jouluisena ääniraitana kotitöiden taustalla. Pätkiä sieltä täältä saatetaan istahtaa katsomaan. Eilen satuin kohdalle juuri siinä kohdassa, kun suojelusenkeli osoittaa George Baileylle minkälainen maailma olisi, ellei George olisi koskaan syntynyt. Käy ilmi, ettei keskushenkilön vaimokaan olisi koskaan mennyt naimisiin (koska ei ole Georgea, jonka kanssa mennä). Mikä vaimosta siis on tullut? Vanhapiika-kirjastonhoitaja tietenkin!

Ja minkälainen: sirkeä, suurisilmäinen Hollywood-tähti (Donna Reed) on maskeerattu tympeännäköiseksi nutturapääksi, jolla on nenällään suuret pyöreät silmälasit, päässään mauton hattu ja yllään muodokkaan kropan peittävä puku. Kirjastonhoitaja on hysteerisen arka naisihminen, joka kirkuu suureen ääneen ja juoksee pakoon liian tuttavallista miestä.

Stereotypiaa nutturapäisistä vanhoistapiioista kirjaston tiskin takana pitää osaltaan mukavasti hengissä se, että tämän Capran jouluklassikon katsoo televisiosta joka joulu kymmeniä miljoonia amerikkalaisia. Täällä Suomessakin aika moni meistä.

Jos humanistilta kysytään, tieteellinen kirjasto ei saisi koskaan poistaa ensimmäistäkään kirjaa kokoelmistaan. Kaikki voi olla tarpeellista, joskus, jonkun tutkimuksen kannalta. Ainakin Tampereella kirjastonjohtaja on vastannut tähän, että kirjasto ei ole arkisto, mikä taas on kirvoittanut vastareaktioita - viimeksi tuoreimmassa Aikalaisessa, jossa eräskin historiantutkija syytti kirjastoa koko sivun kirjoituksessaan arvokkaiden tutkimusmateriaalien hävittämisestä.

Tässä tapauksessa kirjasto oli myynyt pilkkahintaan divarissaan vanhoja kirjoja, joiden tutkimuksellinen arvo oli yhä korkea. Ainoat kappaleet menivät, voi hätä! Kirjoituksesta paistoi läpi käsitys, että kirjaston olisi kuulunut pitää kokoelmissaan vähintään yksi kappale kutakin teosta. Kadehtien tuumailtiin, kuinka Helsingissä sitä tai tätäkin teosta oli kaksikin kappaletta.

Siinäpä unohtuu vain yksi juttu. Helsingin yliopiston kirjasto on arkisto, sillä on kansalliskirjastona aivan toisenlaiset säilytysvelvollisuudet. Tampereen yliopiston kirjasto yrittää palvella käyttöä. Luonnollisesti jotkut käyttäjät tarvitsevat vanhempaa materiaalia, mutta suurta osaa palvelee nimenomaan tuoreempi materiaali.

Olen sitä paitsi siivonnut vanhoja kirjoja kokoelmista ja voin vakuuttaa, että joukossa oli täysin turhaa tavaraa hyvin paljon. Parhaimmasta päästä olivat esimerkiksi jonkun unkarilaisen yliopiston julkaisusarjan filosofiset teokset, luonnollisesti unkariksi. Lahjoitusaineistolta kuulostaa, ja lukijoita on viimeisen 20 vuoden aikana ollut arviolta nolla.

Ehkä näilläkin kirjoilla olisi joku tutkimuksellinen arvo. Luultavasti. Niillä on kuitenkin myös hintansa, kun ne makaavat hyllyssä - ei se hyllytilakaan ihan ilmaista ole. Siksi omatuntoani ei pistä, kun tuomitsin kadotukseen vanhoja kirjoja, joita kukaan ei ollut lukenut parhaassa tapauksessa suunnilleen 30 vuoteen.

Sitä paitsi! Kaikki aineisto tarkistettiin ja lähettiin Vaariin, varastokirjastoon, mikäli se ei siellä jo ollut. Mitään ei poisteta kokonaan, vaan joka teoksesta säilytetään ainakin yksi kappale Vaarissa. Sieltähän ne sitten saa, mikäli niiden tutkimuksellinen arvo joskus osoittautuu korkeaksi. Luulisin, että kun ne Aikalaisessa kirjoittaneen historiantutkijan kaipaamat teokset myytiin, niitä ei oltu käytetty aikoihin ja karsija katsoi, että Vaarista löytyvä kappale riittää. Mitään arvokasta tietoa ei siis hävinnyt kokonaan, se vain siirrettiin halvempaan säilytykseen syrjään. Se ei liene kohtuutonta, sillä kirjasto ei ole arkisto.

Sitten jos toisilta humanisteilta kysytään, kirjastojen pitäisi palata pahvikortteihin ja polttaa tietokoneet, mutta senpä takia niiltä ei kysytäkään.

Kommentistani Inkerin kirjoitukseen tuli niin pitkä, että suotakoon sille oma puheenvuoro:

Julkishallinnon organisaatioilla on tätä nykyä laissa määrätty tehtävä vähintäänkin jakaa tietoa Netissä, jotkut viranomaiset jopa mahdollistavat verkon kautta sellaisen asioinnin, jota on aiemmin totuttu tekemään vain tiskillä. (Laki sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa 24.1.2003/13, erityisesti §5.)

Jos viranomaisilla on velvollisuus tarjota Internet-asiointimahdollisuus, pitäisi kenellä tahansa kansalaisella olla myös mahdollisuudet asioida sähköisesti (voi tarkoittaa esim. asioimista sähköpostitse tai asioimisjärjestelmän kautta, tiedotteiden lukemista yms.).

Jos tuo ei ole tarpeeksi järeä perustelu Internetille kirjastossa, niin mikä on? (Kukas kirjoittaisi hyvän jutun siitä, miksi kirjastot eivät ole “vain” kirjastoja, vaan tiedon keskuksia?)

Chatit ja aikuisviihdesivut eivät tosiaankaan ole juuri sitä ydintä, miksi Internet-yhteyttä kirjastoissa asiakkaiden käyttöön tarjotaan. Negatiivisia lieveilmiöitä tulee kai kaikesta inhimillisestä toiminnasta. Kuitenkin lukemani mukaan sähköpostin lukeminen tai keskustelupalstatkaan eivät alun perin kuuluneet odotuksiin. Se, että lopputulos on odottamaton, ei kai tee sitä vähemmän arvokkaaksi? Vaikkei sähköpostiosoitetta ehkä vielä noteeratakaan ihan etanapostiosoitteen veroiseksi yhteystiedoksi, eikö jokaisella suomalaisella ole jo oikeus päästä sen äärelle?

Ja Netin äärelle?

Juttelin kerran erään insinöörin kanssa kirjastoista. Hän tiesi minun opiskelevan kirjastonhoitajaksi, ja halusi varmasti tahallisesti ärsyttää ja provosoidakin minua jutuillaan. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että kirjastoissa ei kuuluisi olla tietokoneita ja nettiyhteyksiä. Hänen mielestään ne eivät kuulu kirjastoon. (Kirjastossa kuuluisi kuulemma olla vain kirjoja ja korttiluettelot, joita oli hänen mielestään helppo käyttää, toisin kuin nykyisiä tietokantoja.) Minä yritin perustella, että nykyään netistä löytyy kuitenkin sangen paljon tarpeellista tietoa. Mielestäni kirjaston kuuluu tarjota pääsy kaikkeen informaatioon, olipa se missä muodossa hyvänsä. Hänen mielestään ei, eikä netistä oikein mitään tarpeellista informaatiota hänen mukaansa edes löydy. Hän jatkoi vielä vertaamalla nettiyhteyksiä televisioihin: jos kerran kirjastoissa on nettiyhteydet, niin miksi siellä ei ole televisioita? Onhan TV:kin tarpeellinen?

Jäin melko sanattomaksi näiden väitteiden edessä, enkä jaksanut väitellä aiheesta tämän henkilön kanssa, sillä arvelin, että se olisi kuitenkin hedelmätöntä. Kyllähän kirjastossa nyt nettiyhteydet pitää olla. Netin kautta pääsee pankkiin, postiin, matkoille ja kavereiden luo kylään. Työpaikkailmoituksia löytyy netistä, ja monet yhteisöt pitävät yhteyttä keskenään netin välityksellä. Netistä löytyy myös paljon laadukasta ja tarpeellista tietoa melkeinpä aiheesta kuin aiheesta, jos vain osaa erottaa jyvät akanoista. Suomessa ainakaan ei ole enää paluuta nettiä edeltävään aikaan. Ja miksi pitäisikään? Netti on tuonut mukanaan paljon hyvää, ja mielestäni on hyvä, että sen käyttöoikeus tarjotaan kaikille. Etenkin vähävaraisten voisi olla vaikeaa päästä kiinni moniin nyky-yhteiskunnan toimintoihin ja palveluihin, jos heillä ei olisi mahdollisuutta käyttää nettiä kirjastoissa.

Televisio-ehdotus onkin sitten eri juttu. Intuitiivisesti olin heti sitä mieltä, että televisio ei kuulu kirjaston palveluihin, vaikka netti kuuluukin. Heti en sille keksinyt mitään perusteluita. Se kuitenkin muistui mieleeni, että olen lukenut, että toimeentulotuki korvaa myös TV-lupamaksut. Tämä siis puoltaa mielestäni sitä, että televisiota ei tarvita kirjastoihin. Se on saatavilla vähävaraisillekin muuta kautta. Ja toisaalta televisio on kuitenkin hieman enemmän viihdeväline kuin informaatiokanava, ainakin nykyisin. Monet samat uutiset löytyvät nykyään myös netistä televisioyhtiöiden kotisivuilta ja muista uutispalveluista. Tämän kummempia perusteluita en ole keksinyt sille, miksi TV ei kuulu kirjastoihin, mutta noissakin on ehkä jo riittävästi. Ei sillä, että kukaan käytännössä varmaankaan tällaisia rupeaisi ehdottelemaan, mutta ihan periaatteellisesta näkökulmasta kysymys oli mielestäni mielenkiintoinen. Kirjaston tarjoamia palveluita pitää joskus pohtia. Mikä kuuluu kirjastoon, mikä ei? Raja ei aina ole selvä.