Kirjastotyössä yksi mukavimpia puolia on se, että saa hyvän tuntuman Suomessa julkaistaviin uusiin kirjoihin. Paitsi että saa ideoita siitä, mitä voisi itse lukea, osaa ehkä pikkuhiljaa suositella luettavaa tutuille ja kenties ostaa lahjakirjoja hieman vaivattomammin. Itselläni on tällä hetkellä luettavana Tommy Wieringan kirjoittama Joe Speedboat (Avain 2008). Tänään bongasin Markus Zusakin kirjoittaman kirjan Kirjavaras (Otava 2008), joka myös vaikutti mielenkiintoiselta.

Jos olisin ostamassa lahjaa sopivan ikäiselle lapselle, voisin ostaa Sven Nordqvistin suuren ja kauniin kuvakirjan Hurja hassu siskoni (Tammi 2008) tai Marc Moutavantin kirjan Mokon matka maailman ympäri (Tammi 2008).

Nuorelle fantasian ystävälle (tai sellaiseksi houkuteltavalle) voisin vaikkapa ostaa Melissa Marrin modernin keijutarinan Ilki ihana (WSOY 2008).

Loppukevennyksenä kerrottakoon, että paatuneintakin kirjastonhoitajaa rupeaa hymyilyttämään, kun törmää perjantai-iltapäivänä kirjaan nimeltä Kakka (kirjoittaja: Nicola Davies, kustantaja: Otava 2008), joka kertoo tosiaankin kakasta. Näytti aika asialliselta lasten tietokirjalta, joka varmaan löytää yleisönsä, lapset kun ovat avoimen kiinnostuneita elämän kaikista puolista.

Siitä ei ole kai kovin kauaa kun Helmet-aineistohaku todettiin tutkimuksessa Suomen kuudenneksi tunnetuimmaksi verkkobrändiksi. Se on erinomainen saavutus se, keneltä tahansa, mutta erityisesti kirjaston kohdalla moinen kunnia ilahduttaa. Olisipa vielä tunnetun lisäksi käytettävä, tämä brändi, niin hyvä homma.

Pari viikkoa sitten järjestelmään melkein päivittäin kirjautuva aktiivikäyttäjä huomasi palvelun uudistuneen. Ei nimittäin selaimen muistiin tallentunut käyttäjätunnus enää kelvannutkaan. Asiakkaan nimen etu- ja sukuosa olivat kiepsahtaneet eri päin kuin ennen, ja kirjastokortin numerosarjasta haluttiin vain yhdeksän viimeistä numeroa. Ikävä kyllä en hallinnut niitä, sillä tapanani ei ole opetella numerosarjoja lopusta alkuun vaan päinvastoin. Sen 14-numeroisen, jota oli tavattu kysyä, osaan siis vaikka silmät ummessa.

Jotenkin järkyttyneenä ja kirjastokortin lompakosta kaivamalla sain itseni kirjattua sisään palveluun. Onneksi itse hakuominaisuudet eivät olleet muuttuneet radikaalisti. Itse asiassa en huomannut niissä mitään merkittäviä muutoksia. Ominaisuuksiin, jotka minua miltei kaikissa hakujärjestelmissä eniten kiusaavat - käyttäjää kiinnostavat, listasta rastitut viitteet täytyy jokaisella tulossivulla tallentaa erikseen erityistä nappulaa klikkaamalla, muuten ei järjestelmä niitä muista, eikä hakutulossivulta toiselle liikkuminen ole mitenkään joustavaa - eivät näy kehittyneen.

Plussaa uudistuksessa on se, että asiakkaan varaukset-näytössä näkyy nykyään myös teoksen viimeinen noutopäivä, aiemmin se piti aina kaivaa erikseen esille sähköpostin saapumisilmoituksista. (Kannattaisi toki samalla päivittää myös kyseinen ohjeteksti vastaamaan nykyistä käytäntöä). Sitä, että asiakkaan sijoitus varausjonossa näkyy nykyään samassa näytössä kunkin kirjan kohdalla, olen kehunut jo aiemmin. Siitä, että noutokirjastoa voi ennen varauksen kiinni jäämistä vaihtaa, on myös epäilemättä iloa niille, jotka eivät ole uskollisia lähikirjastolleen. Sitä en ihan ymmärrä kenelle tuo lisäarvoa lainat-näytön viivakoodi-sarake, joka tekee sivun kovin ahtaan oloiseksi. Minä ainakin tunnistan levällään olevat lainani lähinnä teoksen nimen perusteella.

Niin että käyttömukavuuden kannalta brändiä voisi vielä kehittää. Tiedostan toki, että ollaan tekemisissä kalliin ja kansainvälisen tuotteen kanssa, ja pääkaupunkiseudun kirjastojen kokoisella toimijallakaan ei välttämättä ole kovin paljon sanomista järjestelmän perusominaisuuksiin.

Kiitollisuudella panin kuitenkin merkille, että harharetki lopusta alkuun opeteltavien numerosarjojen maailmaan kesti vain muutaman päivän. 14-numeroiseni toimii taas!

Netti-Iltasanomien yleisönosastolla on keskusteltu kirjastosta hiljaisena tilana. Mielipiteitä on esitetty parissa päivässä hurja määrä. Joitain kirjoittajia tosin näyttävät häiritsevän myös ihmiselämän äänet noin yleensä, vaikka puolustavatkin perinteistä kirjastohiljaisuutta.

Itse olen ollut sitä mieltä, että kirjastojen aika ehdottomana hiljaisena vyöhykkeenä on kauan sitten mennyttä. Satutunnit, luennot ja muut palvelut jo viittaavat siihen, erilliset lukusalit hiljaisuutta kaipaaville vahvistavat. Tämä on tietysti vain oma näkemykseni, ja minä pystynkin kyllä keskittymään lukemiseeni ja viereisen sohvaryhmän istuksijoiden juoruilun salakuunteluun yhtä aikaa.

Ei kirjastoon silti tarvitse erikseen tulla suu auki ruokaa mässyttämään tai puhelimeen kailottamaan. Tai häiriköimään. Niin kuin ei yhtään mihinkään oleskeluun tai työntekoon tarkoitettuun tilaan.

(Linkkivinkistä kiitokset Sinille.)

Ihmisellä on kai joskus oikeus olla katkera. Minä aion olla sitä nyt, joten jokainen, joka tahtoo huolettomin mielin jatkaa mukavasti alkanutta päiväänsä, lopettakoon lukemisen tähän. Hyvää päivänjatkoa!

Istun lainaustiskissä ja palelen. Koska ulkona on reilusti pakkasta, salissakin on lämpöä vain 17 astetta. Joka kolmas asiakas valittaa lämpimikseen, mutta koska lainasin hartiahuivini ensimmäiselle valittajalle, muut saavat tyytyä sinertävään pahoitteluhymyyn. Kiinteistöosasto on tietoinen ongelmasta, muttei osaa sanoa, koska se ratkeaa. Kevääseen mennessä, viimeistään. Ainoana mahdollisena ratkaisuna näyttäytyy perinteinen kirjarovio.

Miten tässä näin kävi? Seitsemän vuoden korkeakouluopintojen jälkeen löydän itseni hytisemästä aamuvuoron alimmaisena asiakaspalvelijana, vaikka muodollinen pätevyyteni riittäisi aina johtajan pallille. Minua on huijattu. Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa: koko elämäni ajan minulle on vakuuteltu, että kouluttautuminen kannattaa, mutta syksyllä ymmärsin, että se on valetta.

Olen ylikouluttanut itseni pätkätyöloukkuun: alempia virkoja/toimia en enää saa, koska työnantajat eivät usko minun pysyvän paikassa, ylempiin minulla taas ei ole mahdollisuuksia, koska työkokemukseni on niin vähäistä ja sirpaleista. Koska sijaisuudet ja määräaikaisuudet ovat ainoat vaihtoehtoni, näyttää työhistoriani jatkuvasti levottomammalta, ja siten mahdollisuudet virkaan heikommilta.

Asiaa ei ainakaan auta se, että olen nuori nainen, ja siis pohjimmiltani arvaamaton ja vastuuton. Nuoret miehet rynnistävät avoimiin virkoihin armeijassa hankitun esimieskokemuksen voimin ja vailla äitiyslomariskiä. Lisäksi noiden poikasten atk-kykyjen uskotaan pelastavan kirjaston uskottavuus elektronisten palvelujen pioneerina, onhan tekninen kyvykkyys miehillä yhtä myötäsyntyistä kuin naisilla viehtymys kirjojen muovittamiseen ja muuhun näpertelyyn.

Lämpömittarin lukema on noussut yhdeksääntoista. Älkää tulko väittämään, ettei tällaisesta valittamisesta ole hyötyä. Olen elävä kiukkulämpögeneraattori.

Aina ajoittain naisihmistä vaivaa tämä sitkeästi hengissä sinnittelevä kirjastonhoitajatar-stereotypia. Juuri nyt en kanna huolta ammattialan arvostuksesta, vaikka stereotypioita siihenkin kytkeytyy, vaan kyse on ihan klassisesta kirjastonhoitajatar on arka ja harmaa, mitäänsanomaton hiiri -asetelmasta.

Olen miettinyt sitä mistä tämä stereotypia juontaa juurensa. Siitä kai, että kirjastotoimi oli yksi niitä harvoja aloja (posti- ja lennätinlaitoksen rinnalla), joilla naimaton nainen saattoi aikoinaan kunniallisesti työskennellä. Ja koska naimattomuus oli naisen suhteen joka tapauksessa se ei-toivottu status, ajateltiin, että ellei naimaton virkanainen kellekään kelpaa, on hänessä jotakin vikaa. Mitäänsanomaton hiirulainen siis, tai muuten ruma ja sopimaton.

Se, mikä todella askarruttaa on kuinka tämä mielikuva on säilynyt hengissä vuosikymmeniä, näihin päiviin saakka. Toki alalla on paljon naimattomia naisihmisiä, mutta milläpä naisvaltaisella sektorilla ei nykyään olisi. Hiiri-kategoriaan ei työtovereistani tai tuttavistani istu kuitenkaan kukaan.

Eilen sain yhden selityksen.

Jouluperinteisiimme kuuluu Frank Capran Ihmeellinen on elämä -elokuva (It’s a Wonderful Life, USA 1946). Elokuvaa ei varsinaisesti katsota, sehän lähetetään älyttömään aikaan iltapäivällä, mutta se toimii eräänlaisena jouluisena ääniraitana kotitöiden taustalla. Pätkiä sieltä täältä saatetaan istahtaa katsomaan. Eilen satuin kohdalle juuri siinä kohdassa, kun suojelusenkeli osoittaa George Baileylle minkälainen maailma olisi, ellei George olisi koskaan syntynyt. Käy ilmi, ettei keskushenkilön vaimokaan olisi koskaan mennyt naimisiin (koska ei ole Georgea, jonka kanssa mennä). Mikä vaimosta siis on tullut? Vanhapiika-kirjastonhoitaja tietenkin!

Ja minkälainen: sirkeä, suurisilmäinen Hollywood-tähti (Donna Reed) on maskeerattu tympeännäköiseksi nutturapääksi, jolla on nenällään suuret pyöreät silmälasit, päässään mauton hattu ja yllään muodokkaan kropan peittävä puku. Kirjastonhoitaja on hysteerisen arka naisihminen, joka kirkuu suureen ääneen ja juoksee pakoon liian tuttavallista miestä.

Stereotypiaa nutturapäisistä vanhoistapiioista kirjaston tiskin takana pitää osaltaan mukavasti hengissä se, että tämän Capran jouluklassikon katsoo televisiosta joka joulu kymmeniä miljoonia amerikkalaisia. Täällä Suomessakin aika moni meistä.

Jouluruuhkassa junavaunussa kaksi keski-ikäistä naista kohtaa. Hyvät tuttavat, päivittelystä päätellen. Toinen tekee tilaa viereensä, ja juttu alkaa luistaa. Käy pian ilmi, että nämä kielevät karjalaiset ovat työtovereita samassa eteläsuomalaisessa kaupungissa, nyt matkalla kotiseudulle joulunviettoon.

Syksy on ollut tosi raskas, toinen rouvista alkaa avata sydäntään. Työvuorolistat ovat jatkuvasti aivan kohtuuttomia. Kiusantekoa teettää töitä vajaalla väellä. Toinen empii häveliäästi hetken mutta nokittaa sitten sillä, ettei niiden listojen tekeminenkään mitään erityistä herkkua ole. Tekisi mielellään ihan toisia töitä, ja on asiasta kehityskeskustelussa maininnutkin, mutta esimieshän ei varsinaisesti kuuntele alaisiaan. Ei, ei tosiaan! Mutta on sentään pätevämpi kuin se edellinen, muistatkos kuinka Sirkkakin… Aila oli kyllä hyvä tyyppi, sääli, että se lähti naapurikunnan leipiin. Mutta Minna nyt ainakaan ei ole tehtäviensä tasalla. Ei, ei ole, se ei tosiaankaan tiedä näistä hommista mitään, toistaa toinen rouvista varmuuden vuoksi toistakymmentä kertaa.

Osansa saavat sekä vanhat jäärät sekä erityisesti harjoittelijat, joilta ei voi edellyttää oikein mitään. Laita lapsi asialle, mene itse perässä. Ei sentään ole päihdeongelmaisia osunut omaan yhteisöön viime vuosina. Muistatko sen Pirkon? Siitähän aina puhuttiin, että… Kieltäytyi vielä työskentelemästä siellä, kun ei ollut palautusautomaattia vaan käsin piti kirjat käydä läpi. No, nythän on automaatti tulossa, siirtävät meiltä, kun meille tulee uusi. Ei taida Pirkkoa lohduttaa.

Mutta kyllä kaikkein törkeimpiä tyyppejä on sellaiset, jotka työkseen kulkevat juoruamassa eteenpäin työkaveriensa sanomisia! Herättää katkeruutta, ja tulee huonot välit, kun selän takana puhutaan. Muistatko senkin, kun Riitta ennen sitä lokakuista yksikkökokousta petasi asemiaan lavertelemalla eteenpäin, mitä kahvihuoneessa oli puhuttu. Sanoi Raijalle, että Sinikka oli sanonut siitä että…

Työyhteisön vapaamuotoinen kehittäminen jatkuu miltei 300 kilometriä halki lumisen isänmaan. Puhujia ei tunnu vaivaavan se, että keskustelua kuunnellaan. Eihän ventovierailla väliä.

Seinillä saattaa silti olla korvat. Ainakin valtiosektorilla pakertavalla kollegalla on. Eikä lemmikkivaunusta oikein pakoonkaan pääse.

Hörökorva panee visusti merkille kaikki mainitut nimet, kirjastot ja osastot. Muistaa vastaisuudessakin, mihin kahvihuoneisiin ei kannata ainakaan väkisin tuppautua.

[nimet häveliäästi muutettu]

Näin kirjastoblogia aloittaessa on ihan hauska miettiä omaa kirjastonkäytön historiaansa Lauran ja Mikon esimerkkiä seuraten. Minulla on vielä tallessa ensimmäinen kirjastokorttini. Se on vaaleansininen ja ensimmäinen vuosileima on -86. Olin silloin viisivuotias. Luulen siinä vaiheessa käyneeni kirjastossa vain vanhempieni kanssa. Vuonna -90 on korttini leimattu seuraavan kerran; silloin varmaan käytin kirjastoa jo aivan itsenäisesti. Mitään lainaajanumeroiden käyttöä en muista, mutta eri kaupungeissa onkin varmaan siirrytty uusiin järjestelmiin hieman eri aikaan.

Lapsuuteni keskiviikkoihin (ellen väärin muista) kuului olennaisena osana kirjastoauto. Silloin se aina tuli, ja pääsi taas hakemaan lisää lukemista. Kirjoja tulikin luettua varmaan kassillinen viikossa. Usein tapasin parhaan ystäväni puolessa välin lyhyenlyhyttä matkaa, ja kävelimme yhdessä autolle. Autossa toki näki myös muita tuttuja naapureita ja kavereita, joiden kanssa vaihtaa kuulumisia.

Kirjastoauton kokoelma oli pienenkin ihmisen hallittavissa, ja oma suosikkihylly tuli tutuksi. Kokoelma kuitenkin oli aina vähän erilainen eri viikoilla toisten kirjojen ollessa lainassa ja toisten hyllyssä, joten aina oli jotain odotettavaa: löytyisikö sieltä jotain uutta ja ihmeellistä tällä viikolla? Tai olisiko vihdoin saatavilla se Viisikko -kirja, jota en vielä ole lukenut? Ala-asteen lopulla muistan hihitelleeni erään kaverin kanssa autolta pois kävellessäni: “Kuulitko, se yksi meitä monta vuotta vanhempi poika kyseli jotain fantasiakirjoja?” Ja sitten punasteltiin. Yläasteella lainailin fantasiakirjoja itsekin koulun lähellä olleesta kirjastosta, ja ne kuuluvat edelleen lukulistalleni. Ja olen huomannut, että niissä ei olekaan varsinaisesti aiheena seksi.

Laura pisti miettimään omaa kirjastonkäytön historiaa. Muistan Kuopiosta lähikirjastossa käymisen etäisesti. Mieleen on myös jäänyt Kuopiosta Jyväskylään muutossa matkannut kirjaston kirja, jota ei koskaan sitten palautettu (oli muistaakseni joku kuumatkaa käsitellyt sarjakuva). Kai se sentään jotenkin korvattiin.

Säynätsalon kirjastossa minulla oli jo oma kortti. Se oli sininen. Numeroa en enää muista (paitsi joku väläys tuli: 4092), mutta oma kirjastokortti ja siihen joka vuosi lyötävä leima oli kova juttu.

Kirjasto oli - ja on varmasti edelleen - hieno. Alvar Aallon suunnittelema kunnantalo on nähtävyys itsessään, jota turistit kävivät ihailemassa. Minulle talo oli ennen muuta kirjasto: alakerrassa musiikki, käsikirjasto ja tietokirjat, ylhäällä kaunokirjallisuus. Vasemmalla lasten kirjat, oikealla aikuisten. Kaikkialla kopisevat, kiiltävät parkettilattiat.

Kirjastonhoitajista on pelkästään hyviä muistoja. Oma pakollinen kömmähdykseni oli lähteä kirjastosta kerran reppu täynnä lainaamattomia kirjoja - unohtui! Tämä siis aikana ennen hälytysportteja. Ehdin jo hätääntyä, mutta asia selvisi sillä, että kävin kirjastossa myöhemmin lainaamassa kirjat. Ei syytä paniikkiin.

Kyllähän lapsuuden lähikirjastossa on aina merkittävästi enemmän luonnetta kuin myöhemmissä kohtaamisissa. Oma kirjastonkäytön aloittamiseni sattui sellaiselle välille, että ehdin vielä selailla luettelokortteja, mutta myös tutustua tietokonepäätteisiin. Se oli aika iso muutos; olen tyytyväinen, että olen saanut senkin kokea.

Melkein muistan ensimmäisen lainaajanumeroni kirjastoon. Voisiko olla, että kaikkien näiden vuosien jälkeen ne neljä numeroa olisivat todella vieläkin palautettavissa mieleen…?

Miksipä ei. Se oli käsin kirjoitettavien lainauskorttien aikaa. En ollut kovin vanha, mutta numero oli saatava omin harakanvarpain raapustaa korttiin, joka oli kirjan takakannen sisäpuolella olevassa taskussa, ja jossa oli kirjan nimi. Viivakoodikortin tullen saatoin olla pettynyt. Siinä meni lainaajan aktiivinen osallistuminen lainaustapahtumaan (olen aina tuntenut viehtymystä kaikenlaisia järjestelmiä kohtaan).

Toinen vahva tunnetila lapsuudesta onkin ilkeämpi. Olin lähes yhtä huolimaton kuin nykyäänkin ja onnistuin tiputtamaan kirjan auton takapenkiltä pyörän alle. Isä sitten kaasutti siitä yli. Hups.

Mikä kauhu ja häpeä ensin huomata kotona, että yksi kirja puuttuu kuormasta ja sitten vielä niellä ylpeytensä ja mennä itse selvittämään asiaa kirjastoon. Luojan kiitos joku oli löytänyt kirjan lumesta ja vienyt tarrojen osoittamaan kirjastoon. Jos sen vahingon olisi joutunut vielä korvaamaankin, olisi varmaan taivas tippunut niskaani.

Kirja oli jotenkuten ehjä, mutta asiaa pahaksi onneksi kanssani selvittämässä oli se Kaikkein Inhottavin Kirjastotäti. Se juuri, jonka edessä tunsi tehneensä syntiä, vaikka oli juuri puhdistanut tilinsä.

En ole tähän päivään mennessä pystynyt tarkistamaan hyllystä, onko se kaasutusjälkiä kansissaan kantava Bram Stokerin Dracula vielä kunnankirjaston kokoelmassa.