Tampereen yliopiston kirjasto muuttaa, ja tiedottaa asiasta muuttopäiväkirjalla. Kirjasto bloggaa! Jännittävää, vaikka käytännössä kyse on toistaiseksi kahdesta tiedottajan laatimasta merkinnästä, mutta silti - minusta kirjasto voisi tiedottaa asioista enemmänkin käyttäjilleen, ja tämä on hyvä suunta.

Ei ole suutarin lapsella kenkiä, eikä pärjää kirjastotyöläinen oman työpaikkansa järjestelmien kanssa, kun toimittaa asioitansa asiakkaana.

Vai onko ihan selvää, että jos joutuu työkseen tiskillä opastamaan ihmisiä olemaan tekemättä virheitä järjestelmän kanssa, niin sitten itse tekee juuri sen virheen? Ja vuottaa vielä monen kuukaudenkin päästä kärsivällisesti hyllyssä seisovaa kirjaansa saapuvaksi. (Meidän kirjastomme tietojärjestelmä ei noteeraa hyllyssä oleviin kirjoihin tehtäviä varauksia miksikään.) Jos kirjastotyöläinen ei pärjää, niin miten asiakkaiden voidaan odottaa pärjäävän?

Asiakkaat ihmettelevät, miksi kirjat ovat hyllyihin järjestettynä aakkosiin milloin tekijän nimen mukaan, milloin teoksen nimen mukaan, milloin jonkin ministeriön tai viranomaisen mukaan. Ja minun täytyy sanoa, etten minä tiedä, miksi niin on. Käytäntö on järkevä, koska kaikki kirjastot noudattavat samaa tapaa ja oikean sijainnin näkee kyllä tietokannasta, mutta miksi järjestys on mikä se on?

Minkä takia asiakkaille jaetaan tuhat eri väristä ohjelippusta ja tiedotuslappusta, ovet ja seinät on liisteröity ohjeilla (”K jatkuu kulman takana” tai “Käytä PIN-koodia”) ja nettiasioinnin käyttöliittymän marginaalit ovat täynnä huutomerkkejä (”Älä missään nimessä käytä vaihtoehtoa C, joka on kolmantena listassa!”). Miksi tuhannen neuvon ja varoituksen sijaan kirjastot eivät voisi olla intuitiivisia ja loogisia käyttää, kuten vaikka nettikaupat tai auton ohjaimet? Vaadinko liikaa?

Vai ovatko kirjastot selkeitä paikkoja? Itse olen usein toisessa kirjastossa aivan hukassa, mutta johtuuko se vain siitä, että olen liian syvällä yhden talon käytännöissä?

Menopaussin mea nosti kissan pöydälle.

Tekijänoikeuslain soisi puhuttavan muitakin kuin ämpeekolmosten ystäviä.

Taantumus ja takatalvi vallitsevat täsmälleen niin kauan, kuin lakeja laativat ja päätöksiä tekevät ihmiset, jotka eivät asiasta mitään ymmärrä. Joiden mielestä kirjasto on vain se paikka, josta voi vuoden jonotuksella saada “uuden” lailahirvisaaren tai ilkkaremeksen.

Lobbaamisen paikka, monessa mielessä.

Tieteellisen informoinnin neuvosto (TINFO) julkaisi 1988 lääpyskän Tietohuollon tulevasta tekniikasta. Ennustukset kirjastolaitoksen tilasta vuonna 2010 ovat osuvia: kirjastoista tulee monitoimipaikkoja (pitää osittain paikkansa), itsepalvelun osuus kasvaa (kaikki ovat jo tapelleet lainaavien ja palauttavien koneiden kanssa), kirjastoista tulee aktiivisia tiedon muokkaajia, opastus ja konsultointitehtävät lisääntyvät.

Näinhän se jokseenkin on. Pedagoginen informaatikko ei enää ole enää myyttinen hahmo, johon pystyy vain byrokratia ja kryptoniitti. Kirjastot tuottavat linkkilistoja ja portaaleja, joiden avulla on suurempi todennäköisyys kahmaista heinäsuovan mukana se neulakin.

Entäs visio tietoammattilaisista:

Matalapalkka-alasta tulee korkeapalkka-ala, kun tiedon merkitys kasvaa. Tiedonhankinta säilyy taloudellisista syistä tietopalvelulla. Hankinnat ovat tärkeitä ja kalliita: pitää tietää mistä tieto löytyy. Asiantuntijoiden mielestä tietoammattilaisten pitäisi myös tarkistaa, meneekö välitetty tieto perille. Ellei näin ole, ongelmaan tulee etsiä ratkaisu esim. jalostamalla tietoa lisää. (Mts. 4-5.)

[Kolahdus johtui siitä, että putosin tuolilta nauraessani kylmää naurua.]