Kirjaston toiminta on asiakkaille tärkeää. Sen huomaa viimeistään silloin, kun palveluja muutetaan. Rutina alkaa, kun asiat eivät ole niin kuin ennen. Tällä hetkellä Tampereella risoo se, kun Tampereen yliopiston kirjasto suljetaan kesällä kahdeksi kuukaudeksi. Yhtäkkiä löytyy valtava joukko graduntekijöitä, jotka tarvitsevat kirjoja koko kesän, eivätkä tule toimeen ilman.

Ongelma on vain se, että sulkeminen on välttämätöntä, koska kirjasto muuttaa ja joku suunnilleen miljoona kirjaa pitää saada paikasta toiseen, mieluiten siten, että niitä ei tarvitse järjestellä kokonaan uudestaan uuteen taloon. Laadukkaiden kirjastopalveluiden (tai ylipäätään minkään palvelun) tarjoaminen asiakkaille on jokseenkin mahdotonta muuton aikaan.

Kirjaston kriittisin aineisto, tiuhaan käytetty kurssikirjakokoelma, on onneksi käytettävissä lähes koko kesän - se kokoelma muutetaan kai noin kahdessa päivässä. Huomattavasti harvempaan käytetty yleiskokoelma onkin sitten eri asia. Ymmärrän käyttäjien harmin, mutta tässä tapauksessa prioriteetin saa kirjaston muuttaminen uusiin tiloihin; sääliksi kävisi työntekijöitä, jos asiakkaille pitäisi metsästää kirjoja pakkauslaatikoista ja kahdesta eri kirjastosta muuton aikana.

Siitä ei ole kai kovin kauaa kun Helmet-aineistohaku todettiin tutkimuksessa Suomen kuudenneksi tunnetuimmaksi verkkobrändiksi. Se on erinomainen saavutus se, keneltä tahansa, mutta erityisesti kirjaston kohdalla moinen kunnia ilahduttaa. Olisipa vielä tunnetun lisäksi käytettävä, tämä brändi, niin hyvä homma.

Pari viikkoa sitten järjestelmään melkein päivittäin kirjautuva aktiivikäyttäjä huomasi palvelun uudistuneen. Ei nimittäin selaimen muistiin tallentunut käyttäjätunnus enää kelvannutkaan. Asiakkaan nimen etu- ja sukuosa olivat kiepsahtaneet eri päin kuin ennen, ja kirjastokortin numerosarjasta haluttiin vain yhdeksän viimeistä numeroa. Ikävä kyllä en hallinnut niitä, sillä tapanani ei ole opetella numerosarjoja lopusta alkuun vaan päinvastoin. Sen 14-numeroisen, jota oli tavattu kysyä, osaan siis vaikka silmät ummessa.

Jotenkin järkyttyneenä ja kirjastokortin lompakosta kaivamalla sain itseni kirjattua sisään palveluun. Onneksi itse hakuominaisuudet eivät olleet muuttuneet radikaalisti. Itse asiassa en huomannut niissä mitään merkittäviä muutoksia. Ominaisuuksiin, jotka minua miltei kaikissa hakujärjestelmissä eniten kiusaavat - käyttäjää kiinnostavat, listasta rastitut viitteet täytyy jokaisella tulossivulla tallentaa erikseen erityistä nappulaa klikkaamalla, muuten ei järjestelmä niitä muista, eikä hakutulossivulta toiselle liikkuminen ole mitenkään joustavaa - eivät näy kehittyneen.

Plussaa uudistuksessa on se, että asiakkaan varaukset-näytössä näkyy nykyään myös teoksen viimeinen noutopäivä, aiemmin se piti aina kaivaa erikseen esille sähköpostin saapumisilmoituksista. (Kannattaisi toki samalla päivittää myös kyseinen ohjeteksti vastaamaan nykyistä käytäntöä). Sitä, että asiakkaan sijoitus varausjonossa näkyy nykyään samassa näytössä kunkin kirjan kohdalla, olen kehunut jo aiemmin. Siitä, että noutokirjastoa voi ennen varauksen kiinni jäämistä vaihtaa, on myös epäilemättä iloa niille, jotka eivät ole uskollisia lähikirjastolleen. Sitä en ihan ymmärrä kenelle tuo lisäarvoa lainat-näytön viivakoodi-sarake, joka tekee sivun kovin ahtaan oloiseksi. Minä ainakin tunnistan levällään olevat lainani lähinnä teoksen nimen perusteella.

Niin että käyttömukavuuden kannalta brändiä voisi vielä kehittää. Tiedostan toki, että ollaan tekemisissä kalliin ja kansainvälisen tuotteen kanssa, ja pääkaupunkiseudun kirjastojen kokoisella toimijallakaan ei välttämättä ole kovin paljon sanomista järjestelmän perusominaisuuksiin.

Kiitollisuudella panin kuitenkin merkille, että harharetki lopusta alkuun opeteltavien numerosarjojen maailmaan kesti vain muutaman päivän. 14-numeroiseni toimii taas!

Myöhäisen perjantai-iltapäivän kunniaksi muiden yksittäisiä kirjastokokemuksia Internetin syövereistä, Medisiinarin blogista, bongattuna.

Kuolema kirjaston liukuhyllyjen väliin rusentumisen kautta assosioituu mielessäni jotenkin hauskasti siihen kertomukseen, jonka olen joskus jostain lukenut. Tarinan mukaan viimeinen kaiken silloisen aikalaistiedon hallinnut mies kuoli - sangen ironisesti - kun hänen oma kirjahyllynsä romahti hänen päälleen. Kirjoitustaidon ja kirjapainotaidon myötä tietoa alkoi siinä vaiheessa olla yli inhimillisen sietokyvyn - ja nähtävästi myös yli puusepäntaitojen.

Informaatiotulvan vuoksi hankitut, tilaa säästävät liukuhyllyt sopisivat varmaan hyvin esimerkiksi arkaluontoisen tiedon säilyttämiseen: nuuskijat voitaisiin nitistää itse teossa hyllyjen väliin, ja todeta, että se tieto oli heille vähän liikaa.