Jenni kirjoitti jo aiemmin kirjastopalveluiden esteettömyydestä. Omassa kommentissani ajattelin esteettömyyttä etupäässä liikuntavammaisten näkökulmasta - ja sehän on vasta osa kokonaisuutta. Myös muunlaisia kynnyksiä kirjaston käyttöön toki löytyy. Graduryhmässäni on esimerkiksi ollut paljon puhetta lukivaikeuden vaivaamien asiakkaiden kirjastonkäyttökokemuksista ja siitä, miten kirjastossa voitaisiin heitä parhaiten tukea.

Tampereen Sampolan kirjastossa on erityinen Lukitori, joka keskittyy palvelemaan erilaisia oppijoita ja heidän kanssaan työskenteleviä ihmisiä. Lukitorin sivut tarjoavat paljon tietoa niin itse lukivaikeudesta kuin tiedonlähteitä ja opastusta kirjaston käyttöön henkilöille, joilla lukivaikeus tai muita vaikeuksia on. Lukitorilta saa paikan päällä tarjoaa tietoa lukemisen, kirjoittamisen, hahmottamisen tai muistin pulmista ja niiden kanssa toimeen tulemisesta. Siitä naapurista, Sampolan kirjastosta, löytyy sitten äänikirjoja, itseopiskelumateriaalia, isotekstisiä kirjoja ja muuta helposti lähestyttävää materiaalia.

Ei ole millään tavalla ristiriitaista, että kirjastoa halutaan markkinoida erityisellä innolla ihmisille, joilla on lukemis- ja kirjoittamisvaikeuksia. Tämä on mielestäni sitä kirjastoideologiaa parhaimmillaan; sitä ideologiaa, jonka mukaan kirjastot ainakin Suomessa kuuluvat aivan kaikille, ja että niiden seinien sisäpuolella on saatavilla paljon muutakin kuin paperinmakuisia tekstinlukukokemuksia.

Sampolan Lukitori on tamperelainen yksittäisesimerkki: Lukineuvola kokoaa yhteen aineistoa, tietämystä ja yhteystietoja koko maasta.

Netti-Iltasanomien yleisönosastolla on keskusteltu kirjastosta hiljaisena tilana. Mielipiteitä on esitetty parissa päivässä hurja määrä. Joitain kirjoittajia tosin näyttävät häiritsevän myös ihmiselämän äänet noin yleensä, vaikka puolustavatkin perinteistä kirjastohiljaisuutta.

Itse olen ollut sitä mieltä, että kirjastojen aika ehdottomana hiljaisena vyöhykkeenä on kauan sitten mennyttä. Satutunnit, luennot ja muut palvelut jo viittaavat siihen, erilliset lukusalit hiljaisuutta kaipaaville vahvistavat. Tämä on tietysti vain oma näkemykseni, ja minä pystynkin kyllä keskittymään lukemiseeni ja viereisen sohvaryhmän istuksijoiden juoruilun salakuunteluun yhtä aikaa.

Ei kirjastoon silti tarvitse erikseen tulla suu auki ruokaa mässyttämään tai puhelimeen kailottamaan. Tai häiriköimään. Niin kuin ei yhtään mihinkään oleskeluun tai työntekoon tarkoitettuun tilaan.

(Linkkivinkistä kiitokset Sinille.)

Varsinkin pienen kirjaston palveluista ja kokoelmista tulee usein kirjastonjohtajan tai johtavan kirjastonhoitajan näköinen, ja koska kirjasto on etenkin pienillä paikkakunnilla yksi kunnan näkyvimmistä ja käytetyimmistä palveluista, voi kirjasto vaikuttaa paljonkin asioihin suuntautumalla aktiivisesti ulospäin ja luomalla kontakteja esimerkiksi päivähoitoon, kouluihin ja vaikkapa paikallismediaan.

Meidän kirjasto on aloittanut varsinaisen kontaktikampanjan ja tällä hetkellä meitä kiinnostaa erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden palveleminen. On sanomattakin selvää, että kyseessä on sateenvarjotermi: Kauran (jossakin kommenttiosastolla esiintynein) sanoin: “Jokainen meistä voi joskus tarvita erityistä tukea.” Tällä viikolla käymme tutustumassa Hämeenlinnan kaupunginkirjaston kotipalveluun. Laadin myös yhteistyösopimusta kehitysvammaisten asumisyksikön kanssa: asumisyksikköön teimme vierailun viime viikolla ja kahvittelun ja yhteisen puuhan merkeissä tutustuimme toisiimme ja asumisyksikköön eli kymmenen aikuisen kehitysvammaisen todella viihtyisään kotiin (visiitistä enemmän Jemoryssa).

Luonnostelisin nyt tänne näkymättömään kirjastoon kysymyksiä ja ajatuksia erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden palvelemisesta (termi on vapaasti käytettävissä):

-Onko kirjasto esteetön? Pääseekö kirjastoon apuvälineiden kanssa? Onko kirjastossa rpeeksi taaineistoja, joiden käyttämistä on jotenkin helpotettu - äänikirjoja, isotekstisiä teoksia, selkokirjoja, helppokäyttöisiä tietokoneohjelmia (meillä ei ainakaan ole)?

Usein isoin este on henkilökunnan asenne - enkä tarkoita kielteistä suhtautumista vaan aivan inhimillistä jännittämistä ja pelkoa siitä, että kontakti ei onnistu. Onko kirjaston henkilökunnalla mahdollisuus tutustua erityistä tukea tarvitseviin asiakkaisiin ja saada asiaan liittyvää koulutusta, jotta kontakti olisi mutkaton? Itse ainakin jännitin kehitysvammaisten kohtaamista ja palvelua, mutta vierailun jälkeen tunnen asumisyksikön asukkaat etunimeltä, henkilöinä ja ihmisinä, en asiakkaina, joiden palveleminen on erityisen hankalaa. Näinhän usein ajattelemme, ainakin alitajuisesti, kun asiakaspalveluun tulee kehitysvammainen tai maahanmuuttaja, huonokuuloinen vanhus, henkilö, jonka puhetta on vaikeaa ymmärtää…

-Yhteistyö on kontaktilaji. Lanseerasin ajatuksen eräässä koulujen ja kirjastojen yhteistyötä käsittelevässä projektissani ja se sopii myös tähän. Mitä “erityinen tuki” tarkoittaa? Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että asiakaspalvelussa toimiessa me olemme kaikki aistit höröllään asiakkaaseen päin, emme välttele kontaktia, vaikka kontaktin ottaminen olisikin kummallekin vaikeaa, esimerkiksi kommunikaatiota vaikeuttavan vamman takia. Kontaktia voi myös harjoitella - ja asiakaspalveluammatissa sitä tulisikin treenata!

Soisin, että teesejä, ajatuksia ja oivalluksia tulisi lisää. Yhteistyön myötä näin varmasti käykin - ainakin meidän kirjastossamme.