Ihmisellä on kai joskus oikeus olla katkera. Minä aion olla sitä nyt, joten jokainen, joka tahtoo huolettomin mielin jatkaa mukavasti alkanutta päiväänsä, lopettakoon lukemisen tähän. Hyvää päivänjatkoa!

Istun lainaustiskissä ja palelen. Koska ulkona on reilusti pakkasta, salissakin on lämpöä vain 17 astetta. Joka kolmas asiakas valittaa lämpimikseen, mutta koska lainasin hartiahuivini ensimmäiselle valittajalle, muut saavat tyytyä sinertävään pahoitteluhymyyn. Kiinteistöosasto on tietoinen ongelmasta, muttei osaa sanoa, koska se ratkeaa. Kevääseen mennessä, viimeistään. Ainoana mahdollisena ratkaisuna näyttäytyy perinteinen kirjarovio.

Miten tässä näin kävi? Seitsemän vuoden korkeakouluopintojen jälkeen löydän itseni hytisemästä aamuvuoron alimmaisena asiakaspalvelijana, vaikka muodollinen pätevyyteni riittäisi aina johtajan pallille. Minua on huijattu. Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa: koko elämäni ajan minulle on vakuuteltu, että kouluttautuminen kannattaa, mutta syksyllä ymmärsin, että se on valetta.

Olen ylikouluttanut itseni pätkätyöloukkuun: alempia virkoja/toimia en enää saa, koska työnantajat eivät usko minun pysyvän paikassa, ylempiin minulla taas ei ole mahdollisuuksia, koska työkokemukseni on niin vähäistä ja sirpaleista. Koska sijaisuudet ja määräaikaisuudet ovat ainoat vaihtoehtoni, näyttää työhistoriani jatkuvasti levottomammalta, ja siten mahdollisuudet virkaan heikommilta.

Asiaa ei ainakaan auta se, että olen nuori nainen, ja siis pohjimmiltani arvaamaton ja vastuuton. Nuoret miehet rynnistävät avoimiin virkoihin armeijassa hankitun esimieskokemuksen voimin ja vailla äitiyslomariskiä. Lisäksi noiden poikasten atk-kykyjen uskotaan pelastavan kirjaston uskottavuus elektronisten palvelujen pioneerina, onhan tekninen kyvykkyys miehillä yhtä myötäsyntyistä kuin naisilla viehtymys kirjojen muovittamiseen ja muuhun näpertelyyn.

Lämpömittarin lukema on noussut yhdeksääntoista. Älkää tulko väittämään, ettei tällaisesta valittamisesta ole hyötyä. Olen elävä kiukkulämpögeneraattori.