Olin jo varautunut kirjoittamaan tuohtuneen merkinnän Tampereen kaupungin pääkirjaston Metson byrokraattisesta palvelusta, mutta viimeisin käyntini siellä onneksi toi esiin, että palvelu on parantunut aiempien käyntien jälkeen.

Joskus tulee varattua kirjoja kaupunginkirjastosta, ja usein valitsen noutopaikakseni pääkirjaston. Kirja yleensä saapuukin pian sinne minua odottelemaan kelluvien varausjonojen ansiosta. No, kun säntää Metsoon varausta noutamaan, palvelu ei olekaan aivan niin esimerkillistä. Vielä ainakin pari kuukautta sitten poloinen varauksen noutaja joutui byrokratian pyörteisiin. Ensin piti mennä varaustiskille lapun kanssa ja vastaanottaa kirja. Tämän jälkeen piti kirja vielä käydä lainaamassa virkailijan kautta tai itsepalveluna. Siinä vaiheessa muisti, että tämä varaaminenhan myös maksoi jotain. Voisinkin olla kunnon kansalainen, ja maksaa sen samantien. Kah, mutta sittenhän pitää vielä erikseen jonottaa palautustiskille maksamaan maksunsa…

Tällä viikolla kävin kuitenkin noutamassa erään kirjan Metsosta, ja varaustiskillä sitten vielä varmuudeksi kysyin, että tähänhän ei voinut sitä maksua maksaa. (Yritin tarkistaa faktat ennen kirjoittamista.) Yllätykseni oli suuri, kun vastaus olikin, että kyllä voi, nyt kun meillä on tässäkin tämä kassa.

Kiitos! Ilmeisesti joku muu on huomauttanut epäkohdasta, ja nyt se on korjattu. Enää ei tarvitse asioida kuin kahdella tiskillä.. ;)

Bongasin vallan vahtikoirien blogista kirjasto- ja muiden kulttuuripalvelujen rahoitusta tulevaisuudessa pohtivan kirjoituksen. Kommentoinkin sinne jonon jatkoksi, enkä voi vastustaa kiusausta julkaista samaa tekstiä myös täällä, koska sain sen sivuamaan niin mukavasti omaa graduaihettani kirjastojen yhteisöllisestä vaikuttavuudesta.

Ei kaikkea voi mitata luvuissa: ei osallistujamäärissä, ei kirjalainamäärissä, ei rahassa.

Esimerkiksi kirjastotoiminnassa ne kirjalainat ovat ehkä ensimmäinen ja helpoin asia, mitä mieleen tulee. Mutta eihän kirjaston toiminnan tarkoitus ole tarjota kirjoja lainaan, vaan tarjota tiedon väyliä, elämyksiä, vaikuttamismahdollisuuksia jne. asiakkailleen millä keinoilla hyvänsä. Yksittäisten asiakkaiden kautta tämä hyödyttää koko ympäröivää yhteisöä (vaikkapa Rovaniemen kaupunkia) ja laajemmaltikin, koko yhteiskuntaa. Samoin taiteen ja kulttuurin sosiaaliset ja yksilölliset vaikutukset ovat jotain paljon monimutkaisempaa kuin se, että ihmiset saavat aikaansa kulutettua näytöksissä ja näyttelyissä ja muutama taiteilija työllistyy.

Nähdäkseni erilaisissa kulttuurilaitoksissa on alettu pitää tärkeänä, että yhteisölliset vaikutukset ilmaistaan niin, että yhteisökin sen ymmärtää. Elleivät kulttuurilaitokset tee tätä itse, se tehdään ulkoa käsin ulkoisilla (esim. liiketaloudellisilla) määreillä, ja sitten ollaan siinä tilanteessa, että rahoitusta jaetaan ovilaskurin raksutuksen tahtiin.

Minulla onkin sopivasti nokan alla auki Taidemuseoiden ja taidemuseotoiminnan vaikuttavuudesta (sivuten korkeakouluja, taidelaitosta ja kirjastolaitostakin) tehty alustava tutkimus (Riitta Korpipää, Taidemuseoalan kehittämisyhdistys KEHYS [pdf]).

Että siitä vaan taskulaskin käteen ja laskemaan rahallista arvoa. Good luck.

Ihmisellä on kai joskus oikeus olla katkera. Minä aion olla sitä nyt, joten jokainen, joka tahtoo huolettomin mielin jatkaa mukavasti alkanutta päiväänsä, lopettakoon lukemisen tähän. Hyvää päivänjatkoa!

Istun lainaustiskissä ja palelen. Koska ulkona on reilusti pakkasta, salissakin on lämpöä vain 17 astetta. Joka kolmas asiakas valittaa lämpimikseen, mutta koska lainasin hartiahuivini ensimmäiselle valittajalle, muut saavat tyytyä sinertävään pahoitteluhymyyn. Kiinteistöosasto on tietoinen ongelmasta, muttei osaa sanoa, koska se ratkeaa. Kevääseen mennessä, viimeistään. Ainoana mahdollisena ratkaisuna näyttäytyy perinteinen kirjarovio.

Miten tässä näin kävi? Seitsemän vuoden korkeakouluopintojen jälkeen löydän itseni hytisemästä aamuvuoron alimmaisena asiakaspalvelijana, vaikka muodollinen pätevyyteni riittäisi aina johtajan pallille. Minua on huijattu. Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa: koko elämäni ajan minulle on vakuuteltu, että kouluttautuminen kannattaa, mutta syksyllä ymmärsin, että se on valetta.

Olen ylikouluttanut itseni pätkätyöloukkuun: alempia virkoja/toimia en enää saa, koska työnantajat eivät usko minun pysyvän paikassa, ylempiin minulla taas ei ole mahdollisuuksia, koska työkokemukseni on niin vähäistä ja sirpaleista. Koska sijaisuudet ja määräaikaisuudet ovat ainoat vaihtoehtoni, näyttää työhistoriani jatkuvasti levottomammalta, ja siten mahdollisuudet virkaan heikommilta.

Asiaa ei ainakaan auta se, että olen nuori nainen, ja siis pohjimmiltani arvaamaton ja vastuuton. Nuoret miehet rynnistävät avoimiin virkoihin armeijassa hankitun esimieskokemuksen voimin ja vailla äitiyslomariskiä. Lisäksi noiden poikasten atk-kykyjen uskotaan pelastavan kirjaston uskottavuus elektronisten palvelujen pioneerina, onhan tekninen kyvykkyys miehillä yhtä myötäsyntyistä kuin naisilla viehtymys kirjojen muovittamiseen ja muuhun näpertelyyn.

Lämpömittarin lukema on noussut yhdeksääntoista. Älkää tulko väittämään, ettei tällaisesta valittamisesta ole hyötyä. Olen elävä kiukkulämpögeneraattori.

Kirjoitin ikiomaan Jemory-blogiini jutun kirjastontätien seksikkyydestä. Käytin julkaisupaikkana yksityistä blogia juuri siksi, että työelämässä ja työstä puhuessa pyrin olemaan tinkimättömän pro. Kavereille ja kirjastoväelle saatan täditellä itseäni, mutta kaikille muille olemme informaatioalan ammattilaisia.

Olisi kauhean hauskaa kuulla, millaisia käsityksiä ja kokemuksia ihmisillä on kirjaston väestä. Ja tietenkin olisi myös kiinnostavaa kuulla toivomuksia ja ehdotuksia. Oman kokemukseni mukaan suurin osa ammattilaisista ovat hurjan dynaamisia ja seuraavat tarkkaan informaatioalan kehitystä ja trendejä laadusta tinkimättä. Toisaalta minulla on asiakkaana myös toisenlaisia kokemuksia…

Avautukaa kommenttiosastolle tai tarjotkaa juttuja! Puretaan stereotypia ja “kuopataan vihdoin Marian” (ilmaus, jota amerikkalaiset ilmeisesti käyttävät, kun puhuvat kirjastontäti stereotypian purkamisesta).

Lainausautomaatin käyttö ei ole niin yksiulotteista kuin luulisi. Aiheesta kirjoitetaan Pagistaanissa.

Kunnanhallituksen käsiteltävien asioiden lista, kolmas kohta: “opetus ja kulttuuritoimen yksikköhinnat vuodelle 2006.” Lainaus:

Vuoteen 2005 verrattuna on [. . . ] kirjaston yksikköhintaa nostettu 13,4%

Loogisesti ajateltuna se tarkoittaa sitä, että meillä on hurjasti enemmän rahaa ja voimme rakentaa kirjastoon langattoman verkon ja saada yhden ihmisenpuolikkaan lisää ja tehdä hakeutuvaa kirjastotyötä.

Oikeasti se tarkoittaa sitä, että raha tulee kunnan taloustoimiston tilille könttänä ja hupsahtaa kaikkialle muualle, kuin kirjastoon ja me sinnittelemme edelleen samalla määrärahalla, kuin viimeiset kymmenen vuotta. Emmekä tee 300 000 euron alijäämää, kuten eräskin nimeltä mainitsematon sektori, jota en enää tervehdi osuuskaupalla.

Tervetuloa kivikauteen. Pahoittelen: täällä luolassa on vähän hämärää.

Varoitus: seuraa kirjastonhoitajien yliopistollisen koulutuksen ruodintaa termejä turhaan suurelle yleisölle selittelemättä.

Tampereen yliopistosta tulee näemmä tulevaisuudessa kirjastoihin työntekijöitä, joilla on taustallaan pääaineena informaatiotutkimus ja luonnontieteiden kandidaatin ja/tai filosofian maisterin tutkinto. Tutkinnonuudistus syksyllä 2005 laittoi opiskelijoiden asiat aivan uusiksi, ja samassa myräkässä muutettiin sitten koulutusalakin.

Vuosi sitten syksyllä olin itsekin seuraamassa keskustelua aiheesta. Kun on tottunut ajatukseen, että tästä valmistuu yhteiskuntatieteelliseltä koulutusalalta – niin kuin me ennen syksyä 2005 aloittaneet informaatiotutkimuksen opiskelijat edelleen valmistummekin – ajatus luonnontieteilijä-kirjastonhoitajista ja –arkistonhoitajista tuntui ja tuntuu edelleen suorastaan rienaukselta. Tiedonhaun ja tietojärjestelmien tutkimuksen puolelle luonnontieteellinen ympäristö puolestaan istuu kuin tietokone informaatioammattilaisen käteen, ja näillä osa-alueilla tutkinnon nimen vaihtamista perusteltiinkin.

Asia on opiskelijanäkökulmasta niin laaja, ettei reunoja näy, ja vaikea mielipiteen kohde. Parasta mitä tässä voi tehdä lienee olla haukkumatta ja antaa karavaanin kulkea. Kirjastoalalle sopivien valmiuksien tarjoamisen Tampereella on vakuutettu jatkuvan tutkinnon nimen vaihtumisesta huolimatta. Vaikka tutkinnon nimen vaihtuminen kai vaikuttaa väistämättä myös koulukseen. Ellei sisältöön, niin asenteisiin. Ei kai muutoksiin voi aina automaattisesti suhtautua huonoina asioina? Jos nyt Tampereen yliopiston informaatiotutkimuksen laitos profiloituu luonnontieteelliseksi, on kuitenkin Oulussa saatavilla humanistista ja Helsingissä valtiotieteellistä (yhteiskuntatieteellistä) alan koulutusta.

Oikein hävettää, että huomasin tutkinnon muuttumisen vain sattumalta ja kauan jälkeenpäin, mutta eivätpä ole tienneet muutkaan opiskelijakaverini, joille olen asiaa äimistellyt. Ilmeisesti ainejärjestössä toimimisen lopettaminen ja sähköpostivirran laiskahko läpikäyminen aiheuttaa tällaisia yllätyksiä.

Eräs finalisteista Vuoden asiakas 2005 -kilpailussa:

Kirjaston sisätyöpäivä. Putiikki on suljettu henkilökunnan tehdessä välttämättömiä taustatöitään tai istuessa palavereissa. Kirjastossa on paikalla vain yksi työntekijä. Hän puhuu puhelimessa, selittäen oman talon väkeen kuuluvalle asiantuntijalle kuinka tämä saa käyttöönsä elektronisen lehtiartikkelin. Puhelimitse aika pikkutarkka homma [”…nyt sulla pitäisi olla siinä oikealla sellainen linkkirivi? Klikkaapa sitä kolmanneksi ylintä, jossa lukee check content…”]

Silmäkulmastaan työntekijä huomaa, että päivystystiskin eteen on ilmestynyt naisihminen. Keski-ikäinen, päällysvaatteissaan, posket sillä tavalla punoittaen, että ulkoa ollaan juuri tulossa. Ennen kaikkea ventovieras, ei talonväkeä. Työntekijä nyökkää naiselle ystävällisesti, mutta jatkaa puheluaan. Asiantuntijalla on kysymyksiä toisestakin tietokannasta.

Edelleen silmäkulmastaan työntekijä panee merkillle kuinka naisihminen alkaa liikehtiä levottomasti. Ilmehtii sen näköisenä, että toivoisi jo palvelua. Ilmeisen kärsimätöntä tyyppiä. Puhelu asiantuntijan kanssa kuitenkin jatkuu.

Yhtäkkiä nainen avaa sanaisen arkkunsa ja huutaa: “Annatko sinä muka puhelimitse atk-tukea? Mahtaako oikein kuulua sun toimenkuvaan?”

Työntekijä takeltelee langan päässä säikähdyksestä sydänhalvauksen saaneelle asiantuntijalle anteeksipyynnön välikohtauksesta, vastaa vielä muutamiin tämän esittämiin kysymyksiin ja laskee lopulta luurin. Kääntyy naisen puoleen ja kysyy jokseenkin jäätävästi: “Ja kuinka voinkaan auttaa teitä?”

Nainen katselee ympärillään levittäytyviä hyllyrivejä ja lehtitelineitä ja kysyy sitten: “Onko tämä olevinaan joku kirjasto?”

Eikö se vähän kirjastolta näytä? Sitä paitsi se lukee kyllä ulko-ovessakin. Niin kuin sekin, että putiikki on perjantaisin suljettu.