Ihmeellinen on stereotypia
Aina ajoittain naisihmistä vaivaa tämä sitkeästi hengissä sinnittelevä kirjastonhoitajatar-stereotypia. Juuri nyt en kanna huolta ammattialan arvostuksesta, vaikka stereotypioita siihenkin kytkeytyy, vaan kyse on ihan klassisesta kirjastonhoitajatar on arka ja harmaa, mitäänsanomaton hiiri -asetelmasta.
Olen miettinyt sitä mistä tämä stereotypia juontaa juurensa. Siitä kai, että kirjastotoimi oli yksi niitä harvoja aloja (posti- ja lennätinlaitoksen rinnalla), joilla naimaton nainen saattoi aikoinaan kunniallisesti työskennellä. Ja koska naimattomuus oli naisen suhteen joka tapauksessa se ei-toivottu status, ajateltiin, että ellei naimaton virkanainen kellekään kelpaa, on hänessä jotakin vikaa. Mitäänsanomaton hiirulainen siis, tai muuten ruma ja sopimaton.
Se, mikä todella askarruttaa on kuinka tämä mielikuva on säilynyt hengissä vuosikymmeniä, näihin päiviin saakka. Toki alalla on paljon naimattomia naisihmisiä, mutta milläpä naisvaltaisella sektorilla ei nykyään olisi. Hiiri-kategoriaan ei työtovereistani tai tuttavistani istu kuitenkaan kukaan.
Eilen sain yhden selityksen.
Jouluperinteisiimme kuuluu Frank Capran Ihmeellinen on elämä -elokuva (It’s a Wonderful Life, USA 1946). Elokuvaa ei varsinaisesti katsota, sehän lähetetään älyttömään aikaan iltapäivällä, mutta se toimii eräänlaisena jouluisena ääniraitana kotitöiden taustalla. Pätkiä sieltä täältä saatetaan istahtaa katsomaan. Eilen satuin kohdalle juuri siinä kohdassa, kun suojelusenkeli osoittaa George Baileylle minkälainen maailma olisi, ellei George olisi koskaan syntynyt. Käy ilmi, ettei keskushenkilön vaimokaan olisi koskaan mennyt naimisiin (koska ei ole Georgea, jonka kanssa mennä). Mikä vaimosta siis on tullut? Vanhapiika-kirjastonhoitaja tietenkin!
Ja minkälainen: sirkeä, suurisilmäinen Hollywood-tähti (Donna Reed) on maskeerattu tympeännäköiseksi nutturapääksi, jolla on nenällään suuret pyöreät silmälasit, päässään mauton hattu ja yllään muodokkaan kropan peittävä puku. Kirjastonhoitaja on hysteerisen arka naisihminen, joka kirkuu suureen ääneen ja juoksee pakoon liian tuttavallista miestä.
Stereotypiaa nutturapäisistä vanhoistapiioista kirjaston tiskin takana pitää osaltaan mukavasti hengissä se, että tämän Capran jouluklassikon katsoo televisiosta joka joulu kymmeniä miljoonia amerikkalaisia. Täällä Suomessakin aika moni meistä.
Vinkkinä mainittakoon, että pitkän linjan kirjastoammattilainen Marja Widenius on esiintynyt lukuisissa tilaisuuksissa esitellen erilaisia kirjastonhoitajiin liittyviä stereotypioita populaarikulttuurissa. Hän on myös kirjoittanut aiheesta, mm. Kreodissa.
Anonymous — December 25, 2005 @ 1:50 pm
Mikä on stereotyperia, ja mitä tarkoittaa moderointi?
Fiksu — December 26, 2005 @ 6:56 am
Moderointi tarkoittaa meillä Näkymättömässä kirjastossa sitä, että jos spämmifiltterin mukaan kommentti saattaa olla roskapostia, se jää odottamaan, että joku blogin moderaattoreista sen hyväksyy.
Inkeri — December 26, 2005 @ 7:56 pm
Kyllähän tuota hiirulaisimagoa hengissä pidetään populäärikulttuurissa vielä kaikin voimin: elokuvissa, sarjiksissa, kirjoissa ja mm. internetin ihmemaan lukuisissa testeissä, joihin vastaamalla saa luotettavan kuvauksen persoonallisuudestaan, tulevaisuudestaan ja siitä, mikä kosmetiikkatuote olisi, jos olisi kosmetiikkatuote.
Vääristynyttä stereotypiaa vastaan on vaikea taistella, kun sen ylläpito on pitkälti sellaisten ihmisten kontolla, jotka eivät juuri kirjastoissa käy tai kirjastonhoitajiin törmää. Jos sitten sattuvatkin törmäämään, niin ajattelevat, että poikkeus vahvistaa säännön.
Ja sitten on vielä se ikävä tosiasia, että osa kirjastossa -kuten kaikilla muillakin aloilla - työskentelevistä oikeasti on harmaita nynneröitä. Jos kirjastossa on töissä kymmenen dynaamista, räväkkää, fiksua ja filmaattista informaatioalan rautaista ammattilaista ja yksi elämäänsä kyllästynyt katkera nuttura, törmää asiakas todennäköisesti tähän viimeksi mainittuun, koska hänet on valjastettu hyllytyshommiin tai lainaustiskille muiden juostessa tukka hulmuten palavereissa ja pohdiskellessa tärkeitä asioita kammioissaan.
Yleisten kirjastojen ja yliopistokirjastojen asiakkaat joutuvat tekemisiin kirjastonhoitajien ja informaatikkojen kanssa enimmäkseen koulutustilaisuuksissa tai monimutkaisempien tiedonhakujen yhteydessä, eli aika harvoin. Useimmiten tiskin takana on sivari, työllistetty tai harjoittelija. Kohtaamisten perusteella asiakkaalle syntyy mielikuva kirjastonhoitajista. Ei riviasiakas osaa tehdä eroa vahtimestarisijaisen ja informaatikon välillä - jos kommunikointitaidoton lähikirjastontäti/setä sössii, jahkailee ja tuijottaa lattiaan apaattisena, ei ole kauheasti imagon kannalta apua siitä, että jossakin yläkerran toimistohuoneessa vaihdetaan kärkeviä yhteiskuntapoliittisia mielipiteitä ja suunnitellaan kirjaston uutta, vallankumouksellista ilmettä.
Inhottavaa olla omahyväinen elitisti, mutta on kai selvää, että jos kirjastoissa yhä useampi ammattilainen korvataan edullisella sivarilla tai harjoittelijalla, niin palvelun taso laskee ja samoin alan arvostus.
Hirvittää. Mitä tehdään?
Ninja — December 30, 2005 @ 8:13 am
Aika pitkälle päästäisiin jo sillä, että ihmiset ymmärtäisivät, että kirjastossa on töitä muitakin kuin kirjastonhoitajia. Että se tiskillä päivystäminen ei itse asiassa olekaan ollenkaan kirjastonhoitajan työtä, vaan kirjastovirkailijan.
Mikko — January 2, 2006 @ 8:40 am
Niinpä, stereotypiat ovat sekä rasitteita että kirjoittajan (ja muidenkin) työkaluja joskin sellaisina varsin tarkkoja ja arkoja käyttää. Yksi kirjastoneiti-stereotypian elättäjiä lienee tunnettu Erno Paasilinnan novelli. Mikäli muistan, siinä on outoa vihaa, jonka vuoksi se ei juurikaan naurata. Mutta historiallisen selityksen kirjastoalan sukupuolihistorialle ja sen rinnalla/myötä palkkaukselle antoi aikanaan kansatieteilijä Asko Vilkuna. Varhaisen tasa-arvoliikkeen seurauksena, ehkäpä sata vuotta sitten, koulua käyneet ja siis ylempien luokkien naiset katsoivat velvollisuudekseen osallistua työelämään. Sopivia vailla erityiskoulutusta olevien mutta sivistyneiden naisten ammatteja ei ollut, eikä perinteisiin miesten ammatteihin ollut asiaa. Niinpä työpaikkoja tarjoutui arkistoissa ja kirjastoissa, varsinkin kun hienoimpien sukujen naiset eivät tarvinneet eivätkä halunneetkaan palkkaa; niinpä palkkataso alkoi määräytyä heidän mukaansa. Tiettävästi tällaisia työntekijöitä oli suomalaisissakin arkistoissa ainakin vielä 1960-luvulla. Minusta tämä (osa)selitys ei kuulosta aivan hölmöltä.
Martti P. — January 18, 2006 @ 8:55 am