Aina ajoittain naisihmistä vaivaa tämä sitkeästi hengissä sinnittelevä kirjastonhoitajatar-stereotypia. Juuri nyt en kanna huolta ammattialan arvostuksesta, vaikka stereotypioita siihenkin kytkeytyy, vaan kyse on ihan klassisesta kirjastonhoitajatar on arka ja harmaa, mitäänsanomaton hiiri -asetelmasta.

Olen miettinyt sitä mistä tämä stereotypia juontaa juurensa. Siitä kai, että kirjastotoimi oli yksi niitä harvoja aloja (posti- ja lennätinlaitoksen rinnalla), joilla naimaton nainen saattoi aikoinaan kunniallisesti työskennellä. Ja koska naimattomuus oli naisen suhteen joka tapauksessa se ei-toivottu status, ajateltiin, että ellei naimaton virkanainen kellekään kelpaa, on hänessä jotakin vikaa. Mitäänsanomaton hiirulainen siis, tai muuten ruma ja sopimaton.

Se, mikä todella askarruttaa on kuinka tämä mielikuva on säilynyt hengissä vuosikymmeniä, näihin päiviin saakka. Toki alalla on paljon naimattomia naisihmisiä, mutta milläpä naisvaltaisella sektorilla ei nykyään olisi. Hiiri-kategoriaan ei työtovereistani tai tuttavistani istu kuitenkaan kukaan.

Eilen sain yhden selityksen.

Jouluperinteisiimme kuuluu Frank Capran Ihmeellinen on elämä -elokuva (It’s a Wonderful Life, USA 1946). Elokuvaa ei varsinaisesti katsota, sehän lähetetään älyttömään aikaan iltapäivällä, mutta se toimii eräänlaisena jouluisena ääniraitana kotitöiden taustalla. Pätkiä sieltä täältä saatetaan istahtaa katsomaan. Eilen satuin kohdalle juuri siinä kohdassa, kun suojelusenkeli osoittaa George Baileylle minkälainen maailma olisi, ellei George olisi koskaan syntynyt. Käy ilmi, ettei keskushenkilön vaimokaan olisi koskaan mennyt naimisiin (koska ei ole Georgea, jonka kanssa mennä). Mikä vaimosta siis on tullut? Vanhapiika-kirjastonhoitaja tietenkin!

Ja minkälainen: sirkeä, suurisilmäinen Hollywood-tähti (Donna Reed) on maskeerattu tympeännäköiseksi nutturapääksi, jolla on nenällään suuret pyöreät silmälasit, päässään mauton hattu ja yllään muodokkaan kropan peittävä puku. Kirjastonhoitaja on hysteerisen arka naisihminen, joka kirkuu suureen ääneen ja juoksee pakoon liian tuttavallista miestä.

Stereotypiaa nutturapäisistä vanhoistapiioista kirjaston tiskin takana pitää osaltaan mukavasti hengissä se, että tämän Capran jouluklassikon katsoo televisiosta joka joulu kymmeniä miljoonia amerikkalaisia. Täällä Suomessakin aika moni meistä.

Mette kirjoittaa blogissaan fiksuja, kuten tapanaan on, kirjojen kuolemasta. Merkintä sivuaa myös teorioita Aleksandrian kirjaston tuhosta.

Jouluruuhkassa junavaunussa kaksi keski-ikäistä naista kohtaa. Hyvät tuttavat, päivittelystä päätellen. Toinen tekee tilaa viereensä, ja juttu alkaa luistaa. Käy pian ilmi, että nämä kielevät karjalaiset ovat työtovereita samassa eteläsuomalaisessa kaupungissa, nyt matkalla kotiseudulle joulunviettoon.

Syksy on ollut tosi raskas, toinen rouvista alkaa avata sydäntään. Työvuorolistat ovat jatkuvasti aivan kohtuuttomia. Kiusantekoa teettää töitä vajaalla väellä. Toinen empii häveliäästi hetken mutta nokittaa sitten sillä, ettei niiden listojen tekeminenkään mitään erityistä herkkua ole. Tekisi mielellään ihan toisia töitä, ja on asiasta kehityskeskustelussa maininnutkin, mutta esimieshän ei varsinaisesti kuuntele alaisiaan. Ei, ei tosiaan! Mutta on sentään pätevämpi kuin se edellinen, muistatkos kuinka Sirkkakin… Aila oli kyllä hyvä tyyppi, sääli, että se lähti naapurikunnan leipiin. Mutta Minna nyt ainakaan ei ole tehtäviensä tasalla. Ei, ei ole, se ei tosiaankaan tiedä näistä hommista mitään, toistaa toinen rouvista varmuuden vuoksi toistakymmentä kertaa.

Osansa saavat sekä vanhat jäärät sekä erityisesti harjoittelijat, joilta ei voi edellyttää oikein mitään. Laita lapsi asialle, mene itse perässä. Ei sentään ole päihdeongelmaisia osunut omaan yhteisöön viime vuosina. Muistatko sen Pirkon? Siitähän aina puhuttiin, että… Kieltäytyi vielä työskentelemästä siellä, kun ei ollut palautusautomaattia vaan käsin piti kirjat käydä läpi. No, nythän on automaatti tulossa, siirtävät meiltä, kun meille tulee uusi. Ei taida Pirkkoa lohduttaa.

Mutta kyllä kaikkein törkeimpiä tyyppejä on sellaiset, jotka työkseen kulkevat juoruamassa eteenpäin työkaveriensa sanomisia! Herättää katkeruutta, ja tulee huonot välit, kun selän takana puhutaan. Muistatko senkin, kun Riitta ennen sitä lokakuista yksikkökokousta petasi asemiaan lavertelemalla eteenpäin, mitä kahvihuoneessa oli puhuttu. Sanoi Raijalle, että Sinikka oli sanonut siitä että…

Työyhteisön vapaamuotoinen kehittäminen jatkuu miltei 300 kilometriä halki lumisen isänmaan. Puhujia ei tunnu vaivaavan se, että keskustelua kuunnellaan. Eihän ventovierailla väliä.

Seinillä saattaa silti olla korvat. Ainakin valtiosektorilla pakertavalla kollegalla on. Eikä lemmikkivaunusta oikein pakoonkaan pääse.

Hörökorva panee visusti merkille kaikki mainitut nimet, kirjastot ja osastot. Muistaa vastaisuudessakin, mihin kahvihuoneisiin ei kannata ainakaan väkisin tuppautua.

[nimet häveliäästi muutettu]

Torstai:

8.00 Kirjaston lehtienlukusali on jo avattu, kun pölähdän aamuvuoroon. Virkailijat ovat tulleet töihin vähän aikaisemmin: toinen on avannut kirjastojärjestelmän ja ottaa auton ja pääkirjaston lainaustilastot, sekä tulostaa varausten saapumisilmoitukset ja huomautuskirjeet. Toinen on käsitellyt saapuneen postin. Hän vie uudet sanoma- ja aikakausilehdet aamuvirkuille lehtienlukusaliin ja siirtää vanhat numerot lehtikaappeihin. Sählään yleensä kaikissa aamutoimissa itsekin mukana, mutta vaikka tänään tulenkin ajoissa töihin, olen käytännössä himpun myöhässä. Muut aloittavat hyllyttämään edellisen päivän palautuksia ja minä hiippailen kopperooni.

Tarkistan eemelin ja kertyneen etanapostin. Hyväksyn ja sähköisesti allekirjoitan joukon laskuja ja selaan kuvastot, joita tulee kaikeen maailman kustantamoilta huikeat määrät. Saan ensimmäisen lahjuksen: avaimenperän henkisiin juttuihin erikoistuneelta kustannukselta, ja pohdin 20 sekuntia, onko moraalisesti oikein käyttää sitä. Kolme koulua on ilmoittautunut mukaan kirjavinkkauskilpailuun, lopuille lähetän helläsävyisen uhkauskirjeen, joka alkaa sanoin: “Osa-aikainen päätonttu lähestyy teitä muistutuskijeellä…” Joskus epävirallinen lähestymistapa on tehokkaampi, toisinaan otan titaanilaatikosta hiilikuituisen jargon-aseen ja annan palaa.

9.30 Kaikki kokoontuvat aamukahville. Käymme läpi ajankohtaiset työasiat.

10.00 Luen läpi kirjastostamme tehdyn lehtijutun ja teen siihen muutaman kosmeettisen muutosehdotuksen. Orastavan tiedotustrategiamme mukaan pyrimme näkymään säännöllisesti paikallismediassa. T.s. tyrkytämme itseämme jatkuvasti lehtiin. Yhteistyö on käynnistynyt hyvin ja olen saanut keploteltua tiedotusvapauden & vastuun itselleni.

10.55 Hyppään bussiin ja lähden kaupunkiin. Kalustomäärärahoja on vielä jäljellä ja tarkoitukseni on koeistua työtuoleja ja pyytää niistä tarjoukset. Luukulla on kuitenkin lappu, pahus! Joudun hoitamaan tarjoukspyynnöt puhelimitse. Ehdin kuitenkin hakemaan kirjakaupasta puuttuvan niteen. Jouluruuhka on melkoinen, mutta myyjät jaksavat vielä hymyillä. Illalla saattaa hymy jo hyytyä.

13.30 Alkaa seutuyhteistyökokous maakuntakirjastossa. Käymme läpi ajankohtaiset asiat, henkilöstömuutokset ja yhteistyökuviot. Suunnittelemme seutulainauksen aloittamista ja maakuntakirjaston seututuyhteistyänainen on koonnut tulosksista yhteenvedon. Seutulainaus tarkoittaa käytännössä sitä, että seutuyhteistyön piirissä olevien kirjastojen asiakkaat voivat lainata ja palauttaa minkä tahansa kirjaston kirjoja mihin tahansa kirjastoon - pientä korvausta vastaan.

Keskustelemme kirjavinkkauskilpailun palkintojenjaosta. Kaikken mielestä lasten työt ovat lutumutusia. Mietimme, voiko lutumutuisuuden perusteella jakaa palkintoja ja päädymme ideoimaan poliittisesti korrektimpia palkitsemiskriteerejä.

16.45 Hyppään viimein bussiin, huikkaan kokouskuulumiset työpaikalle ja merkkaan tunnin ylitöitä.

Perhantai

11.30 Syöksähdän työpaikalle nipin napin ajoissa, heitän kamat henkilökunnan huoneeseen ja aloitan seutukokouksen purkamisen. Keskustelemme seutulainauksen käytännön seikoista ja ajakohtaisuuksista. Sitten soittorumban. Ensin on selvitettävä mistä kirjasto saa tilata kalusteita, ja jos ei halua tilata sieltä, niin miten käytännössä kilpailutamme.

Etsin kolmen toimistokalusteita toimittavan yrityksen kuvapankit ja valitsen tiskin työtuoleja. Tekisi mieli sanoa, että loppupäivän kilpailutan, koska kuvastojen selailu ja erilaisten vaihtoehtojen pähkäily on työlästä. Kaasujousi — ilman muuta. Entäs free float -keinumekanismi, martindale kestävyyskokeiden tulokset ja istuinsyvyyden säätö? Millaiset käsinojat? Kovat vai kimmoisat pyörät? Mikä noin tuhannesta värivaihtoehdosta on pirteänrauhallinen, räväkänhillitty ja sopii virkailijan silmienväriin?

Välillä sukkuloin sähköpostiin tilaamaan kirjastoon Voima -lehtiä jaettavaksi ja vastaan tietenkin puhelimeen.

Iltavuorolainen ehtii olla tiskissäkin. Ilta on hiljainen, joten tutustun uutuuskirjoihin.

Loppuillasta teen pienen saatekirjeen toiselle kirjastonhoitajalle, joka tilaa kilpailutetut tuotteet ensi viikolla. Siivoan pöydän ja kokoan viikon postit siistiin pinoon.

Tähän kun lisätään napakka annos tiedonhakua, kaukolainoja, kirjeitä, teinien komentelua, esimiehen häirintää ja oppisopimusvirkailijan koulutusta - kokoelmanhoitotyötä ja avioliittoneuvontaa, ihmisten murheita ja iloja, satutunteja…

Ethän ikinä kysy omalta kirjastonhoitajaltasi, miksi hän tulee töihin ennen kahdeksaa, vaikka kirjasto avataan vasta puolilta päivin. Pliis.

Jos humanistilta kysytään, tieteellinen kirjasto ei saisi koskaan poistaa ensimmäistäkään kirjaa kokoelmistaan. Kaikki voi olla tarpeellista, joskus, jonkun tutkimuksen kannalta. Ainakin Tampereella kirjastonjohtaja on vastannut tähän, että kirjasto ei ole arkisto, mikä taas on kirvoittanut vastareaktioita - viimeksi tuoreimmassa Aikalaisessa, jossa eräskin historiantutkija syytti kirjastoa koko sivun kirjoituksessaan arvokkaiden tutkimusmateriaalien hävittämisestä.

Tässä tapauksessa kirjasto oli myynyt pilkkahintaan divarissaan vanhoja kirjoja, joiden tutkimuksellinen arvo oli yhä korkea. Ainoat kappaleet menivät, voi hätä! Kirjoituksesta paistoi läpi käsitys, että kirjaston olisi kuulunut pitää kokoelmissaan vähintään yksi kappale kutakin teosta. Kadehtien tuumailtiin, kuinka Helsingissä sitä tai tätäkin teosta oli kaksikin kappaletta.

Siinäpä unohtuu vain yksi juttu. Helsingin yliopiston kirjasto on arkisto, sillä on kansalliskirjastona aivan toisenlaiset säilytysvelvollisuudet. Tampereen yliopiston kirjasto yrittää palvella käyttöä. Luonnollisesti jotkut käyttäjät tarvitsevat vanhempaa materiaalia, mutta suurta osaa palvelee nimenomaan tuoreempi materiaali.

Olen sitä paitsi siivonnut vanhoja kirjoja kokoelmista ja voin vakuuttaa, että joukossa oli täysin turhaa tavaraa hyvin paljon. Parhaimmasta päästä olivat esimerkiksi jonkun unkarilaisen yliopiston julkaisusarjan filosofiset teokset, luonnollisesti unkariksi. Lahjoitusaineistolta kuulostaa, ja lukijoita on viimeisen 20 vuoden aikana ollut arviolta nolla.

Ehkä näilläkin kirjoilla olisi joku tutkimuksellinen arvo. Luultavasti. Niillä on kuitenkin myös hintansa, kun ne makaavat hyllyssä - ei se hyllytilakaan ihan ilmaista ole. Siksi omatuntoani ei pistä, kun tuomitsin kadotukseen vanhoja kirjoja, joita kukaan ei ollut lukenut parhaassa tapauksessa suunnilleen 30 vuoteen.

Sitä paitsi! Kaikki aineisto tarkistettiin ja lähettiin Vaariin, varastokirjastoon, mikäli se ei siellä jo ollut. Mitään ei poisteta kokonaan, vaan joka teoksesta säilytetään ainakin yksi kappale Vaarissa. Sieltähän ne sitten saa, mikäli niiden tutkimuksellinen arvo joskus osoittautuu korkeaksi. Luulisin, että kun ne Aikalaisessa kirjoittaneen historiantutkijan kaipaamat teokset myytiin, niitä ei oltu käytetty aikoihin ja karsija katsoi, että Vaarista löytyvä kappale riittää. Mitään arvokasta tietoa ei siis hävinnyt kokonaan, se vain siirrettiin halvempaan säilytykseen syrjään. Se ei liene kohtuutonta, sillä kirjasto ei ole arkisto.

Sitten jos toisilta humanisteilta kysytään, kirjastojen pitäisi palata pahvikortteihin ja polttaa tietokoneet, mutta senpä takia niiltä ei kysytäkään.

Tampereella Sampolan kirjastossa oli pieni, mutta hellyttävä kahden vitriinin näyttely. (Huomautus: oli, koska pihtasin tätä kirjoitusta liian kauan.) Näytteille oli asetettu kirjastoon löytötavaraksi päätyneitä, palautettujen kirjojen välissä kulkeutuneita kirjanmerkkejä.

Osa oli aivan oikeaoppisia - paras oli mielestäni itse pienillä kätösillä askarrellun näköinen kirjanmerkki, jossa luki tussilla “kirjanmerkki” - osa sen näköisiä, että kovassa hädässä on otettu käteen mitä saatavilla sattuu olemaan. Taajimmin edustettuina olivat erilaiset pahviset lasinaluset.

Surku sitä, joka oli kadottanut nyplätyn pitsimerkkinsä. Itse yritän välttää liian arvokkaita kirjanmerkkejä, ja olen muutenkin sitä lajia, joka tunkee kirjan väliin mitä sattuu: teepussien papereita, kuitteja, kyniä, mitä tahansa, mikä vain mahtuu eikä sottaa. Niin pitkälle en ole kuitenkaan vielä mennyt, että olisin ottanut mallia kuulemistani urbaaneista kirjastonhoitajahuhuista: että kirjojen välistä löytyisi milloin rahaa, milloin juustonsiivuja.