Melkein muistan ensimmäisen lainaajanumeroni kirjastoon. Voisiko olla, että kaikkien näiden vuosien jälkeen ne neljä numeroa olisivat todella vieläkin palautettavissa mieleen…?

Miksipä ei. Se oli käsin kirjoitettavien lainauskorttien aikaa. En ollut kovin vanha, mutta numero oli saatava omin harakanvarpain raapustaa korttiin, joka oli kirjan takakannen sisäpuolella olevassa taskussa, ja jossa oli kirjan nimi. Viivakoodikortin tullen saatoin olla pettynyt. Siinä meni lainaajan aktiivinen osallistuminen lainaustapahtumaan (olen aina tuntenut viehtymystä kaikenlaisia järjestelmiä kohtaan).

Toinen vahva tunnetila lapsuudesta onkin ilkeämpi. Olin lähes yhtä huolimaton kuin nykyäänkin ja onnistuin tiputtamaan kirjan auton takapenkiltä pyörän alle. Isä sitten kaasutti siitä yli. Hups.

Mikä kauhu ja häpeä ensin huomata kotona, että yksi kirja puuttuu kuormasta ja sitten vielä niellä ylpeytensä ja mennä itse selvittämään asiaa kirjastoon. Luojan kiitos joku oli löytänyt kirjan lumesta ja vienyt tarrojen osoittamaan kirjastoon. Jos sen vahingon olisi joutunut vielä korvaamaankin, olisi varmaan taivas tippunut niskaani.

Kirja oli jotenkuten ehjä, mutta asiaa pahaksi onneksi kanssani selvittämässä oli se Kaikkein Inhottavin Kirjastotäti. Se juuri, jonka edessä tunsi tehneensä syntiä, vaikka oli juuri puhdistanut tilinsä.

En ole tähän päivään mennessä pystynyt tarkistamaan hyllystä, onko se kaasutusjälkiä kansissaan kantava Bram Stokerin Dracula vielä kunnankirjaston kokoelmassa.