Kommentistani Inkerin kirjoitukseen tuli niin pitkä, että suotakoon sille oma puheenvuoro:

Julkishallinnon organisaatioilla on tätä nykyä laissa määrätty tehtävä vähintäänkin jakaa tietoa Netissä, jotkut viranomaiset jopa mahdollistavat verkon kautta sellaisen asioinnin, jota on aiemmin totuttu tekemään vain tiskillä. (Laki sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa 24.1.2003/13, erityisesti §5.)

Jos viranomaisilla on velvollisuus tarjota Internet-asiointimahdollisuus, pitäisi kenellä tahansa kansalaisella olla myös mahdollisuudet asioida sähköisesti (voi tarkoittaa esim. asioimista sähköpostitse tai asioimisjärjestelmän kautta, tiedotteiden lukemista yms.).

Jos tuo ei ole tarpeeksi järeä perustelu Internetille kirjastossa, niin mikä on? (Kukas kirjoittaisi hyvän jutun siitä, miksi kirjastot eivät ole “vain” kirjastoja, vaan tiedon keskuksia?)

Chatit ja aikuisviihdesivut eivät tosiaankaan ole juuri sitä ydintä, miksi Internet-yhteyttä kirjastoissa asiakkaiden käyttöön tarjotaan. Negatiivisia lieveilmiöitä tulee kai kaikesta inhimillisestä toiminnasta. Kuitenkin lukemani mukaan sähköpostin lukeminen tai keskustelupalstatkaan eivät alun perin kuuluneet odotuksiin. Se, että lopputulos on odottamaton, ei kai tee sitä vähemmän arvokkaaksi? Vaikkei sähköpostiosoitetta ehkä vielä noteeratakaan ihan etanapostiosoitteen veroiseksi yhteystiedoksi, eikö jokaisella suomalaisella ole jo oikeus päästä sen äärelle?

Ja Netin äärelle?

Juttelin kerran erään insinöörin kanssa kirjastoista. Hän tiesi minun opiskelevan kirjastonhoitajaksi, ja halusi varmasti tahallisesti ärsyttää ja provosoidakin minua jutuillaan. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että kirjastoissa ei kuuluisi olla tietokoneita ja nettiyhteyksiä. Hänen mielestään ne eivät kuulu kirjastoon. (Kirjastossa kuuluisi kuulemma olla vain kirjoja ja korttiluettelot, joita oli hänen mielestään helppo käyttää, toisin kuin nykyisiä tietokantoja.) Minä yritin perustella, että nykyään netistä löytyy kuitenkin sangen paljon tarpeellista tietoa. Mielestäni kirjaston kuuluu tarjota pääsy kaikkeen informaatioon, olipa se missä muodossa hyvänsä. Hänen mielestään ei, eikä netistä oikein mitään tarpeellista informaatiota hänen mukaansa edes löydy. Hän jatkoi vielä vertaamalla nettiyhteyksiä televisioihin: jos kerran kirjastoissa on nettiyhteydet, niin miksi siellä ei ole televisioita? Onhan TV:kin tarpeellinen?

Jäin melko sanattomaksi näiden väitteiden edessä, enkä jaksanut väitellä aiheesta tämän henkilön kanssa, sillä arvelin, että se olisi kuitenkin hedelmätöntä. Kyllähän kirjastossa nyt nettiyhteydet pitää olla. Netin kautta pääsee pankkiin, postiin, matkoille ja kavereiden luo kylään. Työpaikkailmoituksia löytyy netistä, ja monet yhteisöt pitävät yhteyttä keskenään netin välityksellä. Netistä löytyy myös paljon laadukasta ja tarpeellista tietoa melkeinpä aiheesta kuin aiheesta, jos vain osaa erottaa jyvät akanoista. Suomessa ainakaan ei ole enää paluuta nettiä edeltävään aikaan. Ja miksi pitäisikään? Netti on tuonut mukanaan paljon hyvää, ja mielestäni on hyvä, että sen käyttöoikeus tarjotaan kaikille. Etenkin vähävaraisten voisi olla vaikeaa päästä kiinni moniin nyky-yhteiskunnan toimintoihin ja palveluihin, jos heillä ei olisi mahdollisuutta käyttää nettiä kirjastoissa.

Televisio-ehdotus onkin sitten eri juttu. Intuitiivisesti olin heti sitä mieltä, että televisio ei kuulu kirjaston palveluihin, vaikka netti kuuluukin. Heti en sille keksinyt mitään perusteluita. Se kuitenkin muistui mieleeni, että olen lukenut, että toimeentulotuki korvaa myös TV-lupamaksut. Tämä siis puoltaa mielestäni sitä, että televisiota ei tarvita kirjastoihin. Se on saatavilla vähävaraisillekin muuta kautta. Ja toisaalta televisio on kuitenkin hieman enemmän viihdeväline kuin informaatiokanava, ainakin nykyisin. Monet samat uutiset löytyvät nykyään myös netistä televisioyhtiöiden kotisivuilta ja muista uutispalveluista. Tämän kummempia perusteluita en ole keksinyt sille, miksi TV ei kuulu kirjastoihin, mutta noissakin on ehkä jo riittävästi. Ei sillä, että kukaan käytännössä varmaankaan tällaisia rupeaisi ehdottelemaan, mutta ihan periaatteellisesta näkökulmasta kysymys oli mielestäni mielenkiintoinen. Kirjaston tarjoamia palveluita pitää joskus pohtia. Mikä kuuluu kirjastoon, mikä ei? Raja ei aina ole selvä.

Miten toivoisinkaan, että informaatiotutkimuksen aineopinnoissa olisi kaiken sen yleispätevän sisällön lisäksi ollut jokin tarkasti asiakkaiden tarpeisiin vastauksia antava kurssi kuten “Kopiokoneiden käyttö ja vianmääritys”, vaikka. Arkipäiväisessä lainaustiskityössä nimittäin kaikki aivan epäolennainen tietämys on arvossaan.

Auttaisinko kopioimisessa. Mikäköhän tässä tietokoneessa on vikana. Millä periaatteella portit hälyttävät, milloin posti kulkee. Miksi en pääse tälle nettisivulle.

Toki asiakkaat yleensä helpottuvat, kun kun minulla on sellaista kirjastoammatillista ydinosaamista kuten keinot neuvoa reitin oiken kirjan luo (”Kuusi askelta tuohon suuntaan, käännös oikeaan, ojenna kätesi vaakasuoraan eteenpäin…”) ja muita lähes ammattisalaisuuksiksi luokiteltavia taitoja, mutta siltikin tärkeämmältä tuntuu joskus aavistaa asiakkaan tiedontarpeiden lisäksi, mihin tämä on seuraavaksi menossa. Ja tuntea kaupunkia sen verran, että osaa neuvoa sinne. (Ihan totta, osaan jo lähes tunnistaa kävelytavasta ja pään pyörinnästä, onko joku oikeasti tulossa kirjastoon vai etsiikö paikkaa A, kurssia X vai yrittääkö löytää tiensä Jyväskylään [vaikka onkin jotenkin päätynyt kirjastoomme].)

Toiset kyselevät, että “Miten viittaan nettisivuun”, tai “Mikä olisi sopiva suomennos tälle, kun tämä mitä sanakirja ehdottaa, ei ole sopiva”. Turhaa tietämystä ei taida ollakaan, mutta silti olen jotenkin pökertynyt päädyttyäni informaation monitoimikoneeksi tavallisen kirjastonhoitajan sijaan.

Näin kirjastoblogia aloittaessa on ihan hauska miettiä omaa kirjastonkäytön historiaansa Lauran ja Mikon esimerkkiä seuraten. Minulla on vielä tallessa ensimmäinen kirjastokorttini. Se on vaaleansininen ja ensimmäinen vuosileima on -86. Olin silloin viisivuotias. Luulen siinä vaiheessa käyneeni kirjastossa vain vanhempieni kanssa. Vuonna -90 on korttini leimattu seuraavan kerran; silloin varmaan käytin kirjastoa jo aivan itsenäisesti. Mitään lainaajanumeroiden käyttöä en muista, mutta eri kaupungeissa onkin varmaan siirrytty uusiin järjestelmiin hieman eri aikaan.

Lapsuuteni keskiviikkoihin (ellen väärin muista) kuului olennaisena osana kirjastoauto. Silloin se aina tuli, ja pääsi taas hakemaan lisää lukemista. Kirjoja tulikin luettua varmaan kassillinen viikossa. Usein tapasin parhaan ystäväni puolessa välin lyhyenlyhyttä matkaa, ja kävelimme yhdessä autolle. Autossa toki näki myös muita tuttuja naapureita ja kavereita, joiden kanssa vaihtaa kuulumisia.

Kirjastoauton kokoelma oli pienenkin ihmisen hallittavissa, ja oma suosikkihylly tuli tutuksi. Kokoelma kuitenkin oli aina vähän erilainen eri viikoilla toisten kirjojen ollessa lainassa ja toisten hyllyssä, joten aina oli jotain odotettavaa: löytyisikö sieltä jotain uutta ja ihmeellistä tällä viikolla? Tai olisiko vihdoin saatavilla se Viisikko -kirja, jota en vielä ole lukenut? Ala-asteen lopulla muistan hihitelleeni erään kaverin kanssa autolta pois kävellessäni: “Kuulitko, se yksi meitä monta vuotta vanhempi poika kyseli jotain fantasiakirjoja?” Ja sitten punasteltiin. Yläasteella lainailin fantasiakirjoja itsekin koulun lähellä olleesta kirjastosta, ja ne kuuluvat edelleen lukulistalleni. Ja olen huomannut, että niissä ei olekaan varsinaisesti aiheena seksi.

Laura joutui nostalgian imuun muistellessaan korttilainausjärjestelmää. Niin minäkin - tosin sillä erotuksella - respect - että olen käyttänyt Detroit -järjestelmää tiskin takana. 1998, erään pienen kunnankirjaston harjoittelijana. Silloin aineistoa vietiin kärry kerrallaan ATK-rekisteriin ja seuraavan kerran kirjastossa työskennellessäni konvertoitiin taas ja DOS-pohjaisen K-3000 -järjestelmän tilalle tuli Windows-ympäristössä toimiva Akateemisen tietopalvelun Origo.

Olen siis ehtinyt käyttää Detroitin lisäksi K3000 -kirjastojärjestelmää, Origoa ja Pallas Pro:ta - ATK saapui yleisiin ryminällä ja nopeassa tahdissa.

Laura pisti miettimään omaa kirjastonkäytön historiaa. Muistan Kuopiosta lähikirjastossa käymisen etäisesti. Mieleen on myös jäänyt Kuopiosta Jyväskylään muutossa matkannut kirjaston kirja, jota ei koskaan sitten palautettu (oli muistaakseni joku kuumatkaa käsitellyt sarjakuva). Kai se sentään jotenkin korvattiin.

Säynätsalon kirjastossa minulla oli jo oma kortti. Se oli sininen. Numeroa en enää muista (paitsi joku väläys tuli: 4092), mutta oma kirjastokortti ja siihen joka vuosi lyötävä leima oli kova juttu.

Kirjasto oli - ja on varmasti edelleen - hieno. Alvar Aallon suunnittelema kunnantalo on nähtävyys itsessään, jota turistit kävivät ihailemassa. Minulle talo oli ennen muuta kirjasto: alakerrassa musiikki, käsikirjasto ja tietokirjat, ylhäällä kaunokirjallisuus. Vasemmalla lasten kirjat, oikealla aikuisten. Kaikkialla kopisevat, kiiltävät parkettilattiat.

Kirjastonhoitajista on pelkästään hyviä muistoja. Oma pakollinen kömmähdykseni oli lähteä kirjastosta kerran reppu täynnä lainaamattomia kirjoja - unohtui! Tämä siis aikana ennen hälytysportteja. Ehdin jo hätääntyä, mutta asia selvisi sillä, että kävin kirjastossa myöhemmin lainaamassa kirjat. Ei syytä paniikkiin.

Kyllähän lapsuuden lähikirjastossa on aina merkittävästi enemmän luonnetta kuin myöhemmissä kohtaamisissa. Oma kirjastonkäytön aloittamiseni sattui sellaiselle välille, että ehdin vielä selailla luettelokortteja, mutta myös tutustua tietokonepäätteisiin. Se oli aika iso muutos; olen tyytyväinen, että olen saanut senkin kokea.

Melkein muistan ensimmäisen lainaajanumeroni kirjastoon. Voisiko olla, että kaikkien näiden vuosien jälkeen ne neljä numeroa olisivat todella vieläkin palautettavissa mieleen…?

Miksipä ei. Se oli käsin kirjoitettavien lainauskorttien aikaa. En ollut kovin vanha, mutta numero oli saatava omin harakanvarpain raapustaa korttiin, joka oli kirjan takakannen sisäpuolella olevassa taskussa, ja jossa oli kirjan nimi. Viivakoodikortin tullen saatoin olla pettynyt. Siinä meni lainaajan aktiivinen osallistuminen lainaustapahtumaan (olen aina tuntenut viehtymystä kaikenlaisia järjestelmiä kohtaan).

Toinen vahva tunnetila lapsuudesta onkin ilkeämpi. Olin lähes yhtä huolimaton kuin nykyäänkin ja onnistuin tiputtamaan kirjan auton takapenkiltä pyörän alle. Isä sitten kaasutti siitä yli. Hups.

Mikä kauhu ja häpeä ensin huomata kotona, että yksi kirja puuttuu kuormasta ja sitten vielä niellä ylpeytensä ja mennä itse selvittämään asiaa kirjastoon. Luojan kiitos joku oli löytänyt kirjan lumesta ja vienyt tarrojen osoittamaan kirjastoon. Jos sen vahingon olisi joutunut vielä korvaamaankin, olisi varmaan taivas tippunut niskaani.

Kirja oli jotenkuten ehjä, mutta asiaa pahaksi onneksi kanssani selvittämässä oli se Kaikkein Inhottavin Kirjastotäti. Se juuri, jonka edessä tunsi tehneensä syntiä, vaikka oli juuri puhdistanut tilinsä.

En ole tähän päivään mennessä pystynyt tarkistamaan hyllystä, onko se kaasutusjälkiä kansissaan kantava Bram Stokerin Dracula vielä kunnankirjaston kokoelmassa.